torstai 25. elokuuta 2016

Kolmas vuosi Khartumissa

Pari viikkoa sitten pyörähti käyntiin kolmas vuosi Khartumissa. 

Kun Belmopanista löytyi aikoinaan hetkessä paljon hyvää, Khartumia olen alusta asti parhaimmillaankin oikeastaan vain sietänyt. On vaikea kuvitella miltä tuntuisi rakastaa tätä kaupunkia. Mitä Khartumissa rakastaisi? Kysyin sitä aikoinaan eräältä tuntemattomalta, joka oli asunut Khartumissa useamman vuoden ja teki juuri lähtöä muille maille. Hän sanoi, että sanonta ulkomaalaisten keskuudessa kuuluu, että Khartumiin saapuessa itketään ja Khartumista lähtiessä itketään. 

Sopeutuminen tänne todellakin itketti, mutta en tiedä itkenkö kun muuton aika koittaa. Omasta arjestani täällä olen oppinut kyllä tavallaan pitämään, mutta aika paljon siinäkin on rehellisyyden nimissä sitä, että saan voimaa siitä, että saan arjen toimimaan näissä olosuhteissa. Onhan elämässämme täällä toki paljon hyvääkin, mutta tosiasia on kuitenkin se, että hyvä jää aika usein arjen haasteiden ja erilaisten ikävyyksien alle. 

Muualta maailmasta ikävöin ennen kaikkea tärkeitä ihmisiä, mutta Sudan on ollut alusta asti oma lukunsa ihan kaikessa, myös siinä mitä tulee ystävyyteen. Ensimmäisenä vuonna täällä opin olemaan äärimmäisen itsenäinen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun ympäriltä ei tuntunut oikein löytyvän perheen lisäksi juuri muita omanhenkisiä ihmisiä, ja mies matkusteli paljon. Näin jälkeenpäin ajatellen oli oikeastaan hyväkin, että alku oli niinkin haastava. Täällä ei ole viisasta liikaa tukeutua muihin. Suhde paikallisiin on monimutkainen ja ulkomaalaiset, joita omassa elämänpiirissäni lopulta kohtaan paikallisia enemmän, ovat monet maassa hyvinkin rajallisen ajan. Kesän aikana maasta muutti taas pois monta tutuksi tullutta perhettä.

Harmittaa kun kivat ihmiset lähtevät, eikä vain siksi, ettei heitä sitten enää ole täällä seurana. Toisten lähteminen herättää minussa monenlaisia tunteita. Oma elämämme täällä on siinä määrin hyvällä mallilla, että ihan mielelläni pysyisimme täällä suunnitellut neljä-kuusi vuotta; en haluaisi enkä jaksaisikaan juuri nyt muuttaa yhtään mihinkään. Mutta siltikin olen vähän kateellinen etenkin niille, joitten aika Khartumissa tulee luontaisesti täyteen, jotka ovat ikäänkuin täyttäneet velvollisuutensa, voittaneet haasteet, ja pääsevät liikkumaan eteenpäin seuraavaan maahan. 

Sudan on mieheni työn piirissä yksi vaikeimpia maita, juuri tämän haastavampiin oloihin ei perheen kanssa voi muuttaa. Sama pätee myös moniin muihin täällä asuviin perheellisiin ulkomaalaisiin. Melkein kaikki ulkomaalaiset jotka täältä lähtevät päätyvätkin siis johonkin enemmän tai vähemmän helpompaan maahan. Aika monelle tutullemme Khartum on viimeinen kehitysmaakokemus ennen paluuta länsimaiseen elämään. 

Olen paljon miettinyt sitä, että on varmasti aika erilaista asennoitua elämään haastavissa oloissa jos tietää, niiden päälle odottaa ennen pitkää jotain tuttua ja helpompaa. Minä en lainkaan tiedä mikä meitä seuraavaksi odottaa, ja vaikka yhtäältä nautin siitä ajatuksesta, että kaikki on auki, siinä on tietysti omat haasteensakin. On kuin juoksisi maratonia tietämättä alkaako heti perään toinen vastaava koitos vai saako juoksun päälle kaikessa rauhassa hengähtää.

Mieheni tämänhetkisen työn puitteissa meidän perheemme voi käytännössä liikkua vain kehitysmaasta toiseen. Päämajasta on joskus vilauteltu vaihtoehtoa palata jossain vaiheessa pariksi vuodeksi hengähtämään Brysseliin, mutta kaksi vuotta on meille joka tapauksessa liian lyhyt aika. Kolmea vuotta vähempää emme haluaisi viettää missään, ja mieluummin pysyisimme aloillamme kaksinkertaisen ajan: että lapsilla olisi mahdollisuus kunnolla asettua aloilleen, luoda todellisia ystävyyssuhteita, olla osa kouluympäristöä; ettei koiria ja kaikkia kamppeita tarvitsisi yhtenään pakata ja muuttaa maailman äärestä toiseen; ettei koko elämä olisi yhtä sopeutumista ja asettumista.

Olen sinänsä sinut tämän meidän elämäntapamme kanssa ja näen tässä paljon hyvää. Mutta vaikka minusta tuntuukin, että kaikki on juuri niin kuin pitää, että tämän kuuluukin olla meidän elämämme, välillä olen silti kateellinen niille, joille Khartum on viimeinen etappi ennen paluuta tavallisempaan arkeen. En kyllä tiedä olisiko meidän perheestämme edes enää niin sanottuun tavalliseen elämään - olemme tottuneet olemaan muukalaisia, tottuneet sinnittelemään, ja lastemme luontainen ympäristö taitaa tätä nykyä olla kansainvälinen koulu jossain kaukana kaikesta. Mutta kaikesta huolimatta silti ajoittain ikävöin kovastikin tutummanoloisia kuvioita, ruokakauppoja joiden valikoimiin voi luottaa, gluteenittomien tuotteiden hyllyjä, taatusti turvallista sairaanhoitoa, läheisiä ystäviä joita ei ihan heti tarvitsisi valmistautua hyvästelemään. 

tiistai 23. elokuuta 2016

Kiireitä ja ilonaiheita

Miten paljon tunnelmat voivatkaan muuttua viikossa! Viime tiistaina olin kauppareissun jäljiltä masentunut kun kaupoista ei tuntunut löytyvän oikein mitään ja elämä täällä tuntui työläältä. Tänä aamuna löysin kahden kaupan kierroksella vaikka mitä: hyvää ja edullista turkkilaista kuplavettä, harvinaisia herkkuja Ribena-mehua ja Philadelphia-juustoa, komeita perunoita, tuoretta valkosipulia, ja kassikaupalla muuta. 

Ostoksilla oli kyllä tänään kevyempää käydä siksikin, että tiedän parin viikon päästä pääseväni täydentämään gluteenittomien ruokien varastoa oikein perusteellisesti. Saimme sunnuntaina Yhdysvaltain viisumimme ja parin viikon päästä, kun lapsilla on koulusta lomaa paikallisten pyhien vuoksi, me suuntaamme Washington DC:hin. Syksyinen Yhdysvaltain itärannikko ja rakkaat ystävät. Ajatus lomasta tekee minut niin iloiseksi, että sanat loppuvat kesken.

Vielä viime viikolla ihmettelin mistä kehittäisin pikkusiskon ja minun arkeen täytettä ja tekemistä. Tällä viikolla olen oivaltanut, että tekemistä olisi oikeastaan ihan liiaksikin asti. Täytyy yrittää olla venymättä joka suuntaan. 

Koululaistemmekin menoja yritän rajata niin, että heille jäisi harrastusten ja läksyjen ohella myös reippaasti aikaa olla vain. Viime viikonlopun ainoa ohjelmanumero oli reissu ruokakauppaan ja koko perhe tuntui nauttivan rauhallisesta ajasta kotona. 

Ensi viikonlopusta tulee kyllä kiireisempi. Toistaiseksi viikonlopuksi on sovittuna jo kahdet syntymäpäiväjuhlat ja luistelua. Niin, todellakin: ostoskeskuksen yläkerrassa on tekojäärata. Me emme ole sitä vielä koskaan käyneet testaamassa, mutta kuusivuotiaan luokkakaveri kutsui hänet ja pari muuta luokkakaveria kanssaan luistelemaan. Muovijää ja hokkarit - saa nähdä mitä siitä tulee… Mutta aivan mainiota on se, että niin koululaisilla kuin pikkusiskollakin alkaa olla täällä ihan oikeita ystäviä.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Auttajia ja autettavia

Yksi niistä asioista joka minua ilahduttaa täkäläisessä todellisuudessani on se miten täällä osataan olla vieraanvaraisia ja avuliaita mutta toisaalta myös ottaa reippaasti apua vastaan. Vieraanvaraisuus ja avuliaisuus on keskeinen osa islaminuskoa ja paikallista elämäntapaa. Kun jokainen on vuorollaan sekä avunsaajan että -antajan paikalla, auttaminen on arkipäiväistä ja helppoa. 

Oli suuri ilo ja onni voida tarjota yösija evakoille jotka olivat lähteneet Jemenistä sotaa pakoon. Vuorokausi evakkoperheen kanssa vaikutti minuun syvästi. Minua kosketti se kuinka kauniisti he osasivat olla vierainamme ja antoivat meidän auttaa heitä vaikeassa tilanteessa. Avun tarjoamisesta on sen jälkeen tullut entistäkin luontevampaa, ja olen sittemmin myös yrittänyt opetella itse ottamaan apua kauniimmin vastaan, muun muassa jemeniläisten vieraidemme esimerkin innoittamana.

Meillä onkin ollut ilo ja onni auttaa täällä sittemmin muitakin apuatarvitsevia ja tulla myös itse autetuksi. Näissä kohtaamisissa ja kädenojennuksissa on taikaa koska niihin ei juurikaan kuulu sitä epämääräistä molemminpuolista vaivautuneisuutta mikä kokemukseni mukaan niin helposti on osa sekä auttamista että avun vastaanottamista. 

Tästä näkökulmasta olen alkanut ajatella, että se että rohkenee antautua toisten autettavaksi kertoo itse asiassa hyvinkin paljon omasta kyvystä ja halusta auttaa vuorostaan muita. Kun tietää, että ennen pitkää on taatusti taas itse auttajan roolissa tuntuu ihan hyvältä olla välillä myös autettavana. 

torstai 18. elokuuta 2016

Kiinni arjesta

Koulu alkoi sunnuntaina ja koko viikko on opeteltu uutta arkea. Olemme säätäneet lasten nukkumaanmeno- ja heräämisaikojen kanssa ja sumplineet samalla koirien päiväaikatauluja. Olen viikon aikana ehtinyt tavata useampia vanhoja tuttuja ja tutustunut muutamiin uusiinkin ihmisiin. Samalla olen alkanut saada parempaa kuvaa siitä miten pikkusiskon ja minun päivät tulevat tulevan kouluvuoden aikana kulumaan. Nyt kun ensimmäinen kouluviikko lähenee loppuaan tuntuu arki kaikkinensa olevan taas melko hyvin hallinnassa.

Oivalsin tässä kuluneiden parin päivän aikana, että vaikka lomaltapaluu onkin tuntunut tänä vuonna viime syksyä vaikeammalta, on tämän syksyn tunnelmissa kuitenkin ihan valtava ero siihen miltä minusta tuntui täällä kaksi vuotta sitten, vasta maahan saapuneena. Vaikka arjen haasteet täällä edelleen ajoittain tuskastuttavat, ne ovat silti nykyisin jo hyvinkin tuttuja haasteita, ja niitä on nyt jakamassa perheen lisäksi kokoelma ihmisiä joista osa on minulle tuttuja jo parin vuoden takaa. Arki on täällä huomattavasti Suomea haastavampaa, siitä ei pääse mihinkään, mutta toisaalta moniin täkäläisiin arjen haasteisiin on kahden vuoden aikana onneksi ehtinyt kehittyä niin ratkaisuja kuin perspektiiviäkin. 

Näin levollisissa tunnelmissa aloitellaan täällä viikonloppua. (Kävin täyttämässä vesipullon ja sillä välin Pongo vei paikkani nojatuolissa.)


tiistai 16. elokuuta 2016

Kompromissejä, joustoa ja luopumista

Kiertolaisen elämään kuuluvat kompromissit. Luopuminen on keskeinen osa tätä elämäntapaa. Yhtenään muuttuvissa olosuhteissa ei mitenkään voi pitää kiinni kaikista periaatteistaan tai keskittyä yksityiskohtiin. On osattava joustaa niissäkin asioissa joissa ei edes uskonut voivansa joustaa. On päästettävä irti monista oman elämän peruselementeistä ja totuuksista ja kerta toisensa jälkeen avattava mielensä uudelle.

Kiertolainen ei esimerkiksi useinkaan päädy maailmalla unelmiensa kotiin. Asumuksen löytämisessä voi olla kiire, valintaa saattavat rajoittaa sellaiset asiat kuten esimerkiksi asuinalueen turvallisuus, ja aina ei valinnanvaraa juuri olekaan. Vain harva jaksaa saman kaupungin sisällä muuttaa uudemman kerran paremman asunnon perässä kun seuraava kansainvälinen muutto odottaa kulman takana. On vain yritettävä tehdä omannäköinen ja mahdollisimman toimiva koti siihen tilaan mihin on päätynyt.

Tavaroita tai käyttöesineitä tai vaatteita ei kaikkialla maailmassa voi myöskään noin vain lähteä heivaamaan ulos sen perusteella tuottavatko ne iloa - tilalle ei välttämättä löydykään mitään uutta, saati ilahduttavaa. Joustettava on myös sen suhteen miten aikaansa kuluttaa, mitä syö, miten elämänsä kaikkinensa järjestää. Maassa maan tavalla on ihan pätevä ohje, mutta aina sille ei edes ole mitään vaihtoehtoa. Sudanissa ei voi mitenkään elää vaikkapa suomalaista arkea, ja päinvastoin. On unohdettava omat tutut jutut ja kehiteltävä uusia tapoja olla ja elää.

Kesäloman aikana huomasin, että minun onneni koostuu lopulta hyvin pienistä asioista: kunnon yöunista, monipuolisesta ruuasta, hyvien ihmisten seurasta, mielekkäästä tekemisestä. Kaikilla osa-alueilla on minulla Khartumissa toivomisen varaa. Jostain syystä nukun täällä usein huonosti, en saa nukahdettua iltaisin ja heräilen pitkin yötä. Väsyneenä kaikki tuntuu tavallistakin vaikeammalta ja täkäläisen arjen haasteet monesti suorastaan ylivoimaisilta. 

Ruuan suhteen ovat asiat vieläkin hullummin. Olen aikaisemmin silloin tällöin löytänyt eräästä paikallisesta kaupasta täältä satunnaisesti gluteenittomia tuotteita, mutta nyt vaikuttaa siltä, ettei niitä siellä enää olekaan lainkaan tarjolla. Toimme kyllä mukanamme Suomesta jonkun verran gluteenittomia jauhoja, pastaa ja herkkuja, mutta varastomme ovat parissa viikossa jo huvenneet aika vähiin. Minulla on uusi leipäkone muttei oikein tarpeeksi jauhoja lähteä sitä kokeilemaan. Harmittaa. 

Ystäviä ja tuttavia minulla on onneksi nykyisellään täällä kyllä muutamia, muttei toisaalta ketään sellaista jonka varaan voisin todella tukeutua. Se tuntuu vaikealta siksikin, että tunnen täällä tarvitsevani enemmän tukea kuin missään muualla. Pitkälti haaste on se, että moniin täkäläisen elämäni huoliin ja murheisiin ei ratkaisuja olekaan, ei ketään joka voisi auttaa; huoleni ja murheeni liittyvät yleisiin olosuhteisiin täällä ja maailmassa yleensä. Tässä ympäristössä on lähes mahdotonta olla pitkään täysin huoleton, minulta se ei ainakaan onnistu, mutta sellaista keveydentunnetta kuitenkin täällä kaipaan. Tekisi hyvää voida unohtaa maailman nurjat puolet edes silloin tällöin.

Töihin katoaminen taitaisi olla siihen ratkaisu. Omat päiväni kuluvat kuitenkin vielä tämän kouluvuoden kotona perheen pienimmän kanssa. Hän on parasta seuraa, ihana pieni ihminen, mutta toisaalta nykyään jo sen verran iso ja itsenäinen, että puuhailee paljon myös ihan omiaan. Pienimmän itsenäistyminen on herättänyt minussa itsessäni innostuksen omiin juttuihini. Toisaalta mitään kovin säännöllistä tai konkreettista en pysty kuitenkaan tekemään koska paljon huomiostani vie edelleen pieni tyttöni. On joustettava tässäkin ja oltava kiitollinen siitä, että kun tyttönen ensi vuonna aloittaa leikkikoululuokalla sisarustensa koulussa uskon, että niin hän kuin minäkin on valmis luopumaan tästä elämänvaiheesta ja siirtymään kohti uutta. 

Viime vuonna oli helpompi palata tänne pitkän kesäloman jälkeen. Tänä vuonna tunnen melkein kuin olevani takaisin lähtökuopissa, samanlaisissa tunnelmissa kuin ihan ensimmäisinä viikkoina täällä kaksi vuotta sitten. Opettelen taas kerran luopumaan, tekemään kompromissejä, joustamaan. Luotan, että aika tekee tehtävänsä ja että saan pian tilanteen hallintaan niin kuin niin monta kertaa aiemminkin, mutta juuri nyt väsyttää.

tiistai 9. elokuuta 2016

Totuttelua tuttuun

Pitkän loman jälkeen koti ja ympäröivä kaupunki tuntuvat yhtäältä tutulta mutta toisaalta osin myös hämmentävän vierailta. 

Lennot tänne saapuvat usein öisin mutta tällä kertaa laskeuduimme Khartumiin päivällä. Kaupunki näytti lentokoneen ikkunasta tutun hiekkapölyiseltä mutta jostain syystä en tunnistanut yhtään lentokentän ympäristön rakennusta. 

Koti tuntui onneksi heti selkeästi kodilta mutta olin kahdessa kuukaudessa kuitenkin jotenkin ehtinyt unohtaa esimerkiksi sen mistä mikäkin astia meillä kotona keittiössä löytyy. Kuljin hölmönä ensimmäiset päivät etsimässä missä meillä pidetään lautasia, missä haarukoita.

Senkin olin unohtanut miltä tuntuu kun on koko ajan kuuma. Täkäläisittäin sää ei edes ole tällä hetkellä kovin helteinen, lämpöasteet ovat pyörineet enimmillään 40 tuntumassa, mutta sekin tuntuu taas kuumalta Suomen jälkeen. 

Onneksi täälläkin ollaan menossa kohti talvea. Ennen pitkää muutamaksi viikoksi taas helpottaa. Oivalsin Suomessa, että sikäläinen kaunis kesäpäivä vastaa aika lailla täkäläistä talvea. Talvella täällä lämpötila yöllä saattaa laskea 15 asteen tuntumaan, päivisin mennään kylmimmillään tavallisesti jossakin 25 asteen hujakoilla. Täkäläinen talvi vastaa suomalaista kesää siinäkin, että se kestää vain jokusen viikon verran. Niin kuin suomalaista kesää, sudanilaista talvea odotetaan myös suurella innolla. 

En muistanut sitäkään miten ärsyttävää voikaan olla hoitaa asioita täällä internetissä. Hidas internetyhteys tuntuu yhtä aikaa sekä tutulta että äärimmäisen turhauttavalta. Olin ehtinyt taas lomalla tottua nopeasti soljuvaan uutisvirtaan. Hidaskin internetyhteys kun on Suomessa lopulta aika nopea. Täällä Khartumissa internetissä surffaaminen vaatii aikaa ja pitkiä hermoja. Useampi blogikirjoitus ja uutinen on viime päivinä jäänyt lukematta koska en ole jaksanut odottaa sivujen latautuvan näkyviin. Tuleepahan mietittyä mikä on oikeasti tärkeää ja olennaista.

Lomaa on nyt jäljellä neljä kokonaista päivää. Huomenna menen tapaamaan tokaluokkalaisemme uutta opettajaa kertoakseni hänelle tytön keliakiasta ja gluteenittomasta ruokavaliosta. Myöhemmin huomenna täytyy viedä yksi koirista rutiinikäynnille eläinlääkäriin. Perjantai-iltapäiväksi olen kutsunut muutaman lasten kaverin meille leikkimään. Oikeastaan minun tekisi vain mieleni piilotella viimeiset lomapäivät kotona omalla porukalla, mutta toisaalta koulu alkaa joka tapauksessa sunnuntaina, eikä erakoitumiseen siis oikein ole enää aikaa tai tilaisuutta.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Paluutunnelmia

Palasimme Khartumiin perjantaina. Juuri nyt kun lomasta on vain muutama päivä on vielä kirkkaana mielessä se millaista oli viettää kaksi kiireetöntä ja kaunista kuukautta Suomessa. Oli suuri onni voida liikkua vapaasti, nähdä perhettä ja ystäviä, syödä mitä milloinkin halusimme, kuulla sateen ropisevan vasten ikkunaa. 

Tuntuu melkein ylivoimaisen raskaalta käynnistää taas kerran täkäläistä arkea. Kaikki täällä on niin paljon työläämpää kuin Suomessa. Kesän kynnyksellä tuntui yhtä aikaa hyvältä ja vaikealta lähteä lomalle koska tiesin odottaa näitä paluunjälkeisiä alakuloisia tunnelmia. On raskasta kulkea näin erilaisten todellisuuksien väliä. Täkäläisiin haasteisiin tottuu kyllä vähän kerrallaan enkä lopulta oikein aina muistakaan mitä kaikkea ilman täällä elämme, mutta ensimmäiset päivät ja viikot paluun jälkeen ovat aina hankalia.

Tänään on tämän syksyn ensimmäinen arkipäivä. Nousin puoli seitsemältä päästämään koirat ulos ja antamaan niille ruokaa. Mieskin olisi sen toki voinut tehdä ennen kuin lähti töihin mutta ajattelin, että minun on parasta yrittää saada arjen rytmistä kiinni ennen kuin lasten koulu viikon päästä alkaa. Kouluaamuina herätys on kuudelta, sillä koulubussi tulee jo heti seitsemän jälkeen noutamaan lapset kouluun. Ja kun koirat tottuvat nousemaan viikolla kuudelta ne eivät viikonloppuisinkaan malta aamulla nukkua kovin pitkään. Niinpä päivät alkavat täällä hyvin varhain oli sitten arki tai pyhä.

Nukuin Suomessa lomalla pääasiassa erinomaisesti. Yöt olivat siellä riittävän viileitä eivätkä hyttyset häirinneet niin kuin usein täällä. Kaksivuotiaamme nukkui hänkin Suomessa melko johdonmukaisesti läpi yön. Täällä Khartumissa olemme toisaalta molemmat taas heräilleet muutaman kerran yössä. Tyttönen herää janoisena etsimään vesipulloaan tai valittamaan hyttysenpuremasta. Minä heräilen hänen tai koirien ääniin tai ihan vain omia aikojani. 

Kun nukun huonosti ei ajatus hereillä kulje niin kuin pitäisi. Olen hidas ja pinnani on lyhyempi. Olisi tärkeä saada kunnolla nukutuksi jo siksikin koska päivisin täällä on sen verran paljon hommaa, monta palloa ilmassa samalla kertaa.

Täällä emme voi väsyneenä helpottaa arkea päättämällä lähteä ulos syömään ruuanlaiton sijaan; koko kaupungissa ei tietoni ja kokemukseni mukaan ole yhtään sellaista ravintolaa josta löytyisi taatusti gluteenitonta ruokaa. Joka päivä minun on siis kehiteltävä ja valmistettava useampi ateria. Ruuanlaitossakaan en voi vetää mutkia suoraksi koska täältä ei kaupoissa ole tarjolla juuri ollenkaan hyviä puolieineksiä, saati sitten gluteenittomia tuotteita. Ruoka on tehtävä alusta loppuun itse. Jos mielimme leipää sekin on itse leivottava, ja gluteenittomat jauhot täytyy pääasiassa kantaa mukana matkoilta sillä niitä täältä ei usein löydy. 

Ylipäänsä kauppojen tarjonta on täällä huomattavasti rajallisempaa kuin vaikkapa Suomessa. Kävimme eilen syksyn ensimmäisellä kauppareissulla. Lauantai ei ole oikein hyvä kauppapäivä: monet tuntuvat käyvät silloin koko viikon varoiksi ostoksilla, kaupoissa on tungosta niin sisällä kuin parkkipaikoillakin, eivätkä valikoimat tavallisesti ole senkään vertaa kattavat kuin arkena. Eilen löysin ostoskeskuksen ruokakaupan tomaattilaarista vain neljä hyvää tomaattia; loput olivat kaikki ylikypsiä tai muuten lyttääntyneitä. Onneksi kaupasta löytyi toisaalta ilokseni hyvännäköisiä lampaankyljyksiä. Niitä syödään tänään illalliseksi.

Kotona Suomessa minusta on usein suorastaan mukavaa siivota ja pestä pyykkiä kun käytössä on hyvät ja toimivat välineet ja pesuaineet ja kaikelle on oma paikkansa. Täällä arjen puuhat ovat toisaalta enemmänkin pakollinen paha. Haluan kuitenkin hoitaa kotia mahdollisimman paljon itse sillä minusta tuntuu, etten muuten ole oikein kunnolla kiinni elämässä. Mutta työlästä se on. 

Lomamme aikana yksi alakerran ikkunoista meni rikki. Eilen aamulla hiekkamyrsky ja ukkonen satoivat meille rikkinäisestä ikkunasta sisään hiekkaa ja vettä. Myrskyn laannuttua kuivasin lattiaa rätillä käsin ja ikävöin kunnollista moppia. Jostain syystä hyvää moppia ei tunnu täältä löytyvän ja kotiapulaisemme suosii lattioiden siivouksessa lattialuuttua. Moppi olisi kuitenkin ollut mutavellin siivoamiseen parempi väline.

Tiskejä ei täällä voi kätevästi laittaa tiskikoneeseen koska tiskikonetta ei ole. Niillä joilla täällä olisi varaa tiskikoneeseen on varaa palkata joku pesemään astiat ja siksi tiskikoneille ei juuri ole markkinarakoa. En muista sellaista täällä koskaan nähneeni myynnissä. Kotiapulaisen käsiä tai aikaa ei välitetä säästää koneilla. 

Viikolla kotiapulainen hoitaa meilläkin suurimmaksi osaksi tiskit mutta viikonloppuisin ne jäävät meidän hoidettavaksemme. Tiskeihin menee julmetusti aikaa viiden ihmisen ja kolmen koiran taloudessa. 

Kaikkein vaikeinta täkäläiseen arkeen palaamisessa on minulle kuitenkin yksinäisyys. Olen kahden kuluneen vuoden aikana täällä tutustunut paremmin viiteen ihmiseen joista kolme on jo ehtinyt muuttaa pois maasta. Kaksi joutui viime kouluvuoden aikana lähtemään vastoin tahtoaan ja yksi päätti vuosi sitten ettei palaa enää kesälomalta Khartumiin takaisin. Kaikkien kolmen kanssa ystävyys oli hyvällä alulla muttei kuitenkaan vielä ehtinyt syventyä oikein läheiseksi. Arvelen, etten täältä montaa läheistä ystävää tule koskaan löytämään. On vaikeaa rakentaa ystävyyssuhteita olosuhteissa joissa vaihtuvuus on näin nopeaa. 

Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Muutaman päivän päästä pyörähtää käyntiin kolmas vuotemme Khartumissa. Ensi sunnuntaina alkaa uusi kouluvuosi. Parhaimmillaan edessä on kaikenlaista uutta ja mukavaa. Ja pahimmillaankin ainakin tiedän mitä tulevalta vuodelta odottaa.