keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Neljäkymmentä

Tänä vuonna juhlin monia suuria vuosipäiviä. Kaksikymmentä vuotta sitten syksyllä muutin Suomesta ulkomaille ja sillä tiellä olen edelleenkin. Kymmenen vuotta sitten menin naimisiin ja lähdimme miehen työn perässä maailmalle. Näinä päivinä täytän 40. 

Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni kuluivat aika lailla samoilla kulmilla, kahdessa eri osoitteessa Helsingissä. En muista koskaan mitenkään erityisesti unelmoineeni ulkomaille muuttamisesta, mutta toisaalta minulle oli kuitenkin nuoresta asti jollakin tavalla hyvin selvää se, että lähtisin ennen pitkää tutkimaan maailmaa. Lähdin aikoinaan Suomesta koska en halunnut jäädä paikoilleni. Helsingistä luontainen suunta tuntui olevan jonnekin meren toiselle puolen.

Kun täytin kaksikymmentä olinkin ihan uuden äärellä: olin juuri muuttanut Bristoliin, Englantiin opiskelemaan ensimmäistä yliopistotutkintoani. Sisustin pientä huonettani opiskelija-asuntolassa, kuljin luennoilla ja tutustumassa uuteen kotikaupunkiini, opettelin käyttämään sähköpostia ja elämäni ensimmäistä kännykkää. Onnekseni löysin heti ensimmäisten opiskeluviikkojen aikana hyviä ystäviä, joiden kanssa ystävyys jatkuu tavalla tai toisella edelleenkin.

Amerikkalaisittain tärkeän 21 vuoden rajapyykin ylitin New Yorkissa. Muistan miten syntymäpäivän aattona odottelimme, että vuorokausi vaihtuisi ja voisin tilata baarissa sikäläisittäin laillisesti juotavaa.  

Neljä vuotta myöhemmin juhlin 25-vuotissyntymäpäiviäni Lontoossa missä siinä vaiheessa asuin. Maailma oli muutamaa viikkoa aikaisemmin muuttunut syyskuun 11. päivän iskujen myötä. Muistan, että söimme syntymäpäivieni kunniaksi sushia ja joimme sakea, ja senkin muistan, että olin yhtä aikaa hyvin onnellinen ja hyvin onneton. Olin juuri valmistunut Lontoossa valtiotieteiden maisteriksi ja elämä tuntui olevan tässä ja nyt. Toisaalta maailman valloittaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta ja pilvenpiirtäjiin lentäneet lentokoneet olivat järkyttäneet minua suuresti. 

Elämäni seuraava vuosikymmen alkoi taas suurilla muutoksilla. Asuin mieheni kanssa Brysselissä somassa rivitalossa. 30-syntymäpäiviäni juhlistimme muistaakseni ystävien häissä Italiassa. Niihin aikoihin irtisanouduin töistäni Brysselissä. Muutamaa viikkoa myöhemmin menimme itsekin naimisiin ja pian sen jälkeen muutimme Kingstoniin, Jamaikalle. Ei ollut aikaa miettiä tai kriiseillä uutta vuosikymmentä, oli niin paljon muuta ajateltavaa. 

Kun viisi vuotta myöhemmin täytin 35 olimme ehtineet siirtyä Jamaikalta Belizeen. Olin kahden lapsen äiti ja kahden koiran omistaja, vaimo, edustusrouva. Belmopan tuntui siinä vaiheessa jo ihan oikealta kodilta, ympärillemme oli kehittynyt mainio ystäväpiiri ja elämä oli kaikin puolin hyvin.

Uusia tasavuosia, 40. syntymäpäivääni, juhlistan tänä viikonloppuna täällä Sudanissa. Viidessä vuodessa on taas tapahtunut kaikenlaista: lapsia on nykyään jo kolme, koiria samoin; elämä on täytynyt kuluneiden parin vuoden aikana taas kerran rakentaa kokonaan alusta asti ihan uusiin kuvioihin. 

En tunne olevani edelleenkään ihan täysin kotonani täällä Khartumissa, ja epäilen, etten tule tänne ikinä täysin kotiutumaankaan. Sillä ei kuitenkaan tunnu tällä hetkellä olevan kovin paljon merkitystä. Olen oman itseni kanssa nykyään enemmän sinut kuin koskaan aiemmin ja oma elämäni kaikkinensa tuntuu ennen kaikkea hyvältä. Takana on mahtava loma Yhdysvalloissa, meneillään sopivan kiireinen viikko, ympärillä oma rakas perhe ja riittävästi muita hyviä tyyppejä, lentomatkan päässä eri puolilla maailmaa kymmenittäin tärkeitä läheisiä ihmisiä. Mitään enempää en juuri nyt osaa itselleni haluta enkä toivoa. 

tiistai 30. elokuuta 2016

Koiranpäiviä kurjuuden keskellä

Meidän koiramme elävät hyvää elämää. Niillä on tiivis katto päänsä päällä, tukevat seinät ympärillään. Kuumalla säällä niitä viilentävät tuulettimet ja ilmastointi ja talven muutamina viileinä viikkoina niillä on lämmikkeenä hyvälaatuiset takit, peitot ja pedit. Koirillamme on aina tarjolla raikasta ja puhdasta vettä, ja ne syövät suurimmaksi osaksi ruokaa joka kelpaisi minullekin: tuoretta lihaa, tummaa riisiä ja vihanneksia. Niistä pidetään kaikin puolin oikein hyvää huolta. Me ja autonkuljettaja ja eläinlääkäri olemme hyvä koiranhoitajatiimi.

Koiralauma alakerrassa.


Suomalaisesta näkökulmasta koiramme jäävät silti paitsi paljosta: säännöllisistä lenkeistä, koirapuistoista, monista herkuista ja puruluista. Tunnen syyllisyyttä siitä kaikesta mitä koiriltamme elinolosuhteittemme ja elämäntilanteemme vuoksi puuttuukaan. 

Poppy-vahtikoira levossa miellyttävän vilpoisella laattalattialla.


Toisaalta tunnen suurta syyllisyyttä myös siitä kuinka hyvin koiriemme asiat ovatkaan olosuhteissa joissa monilla ihmisillä on puutetta aika lailla kaikesta: katosta pään päällä, ruuasta, suojasta niin kuumuudelta kuin kylmyydeltäkin. On järkyttävää ajatella, että koiramme elävät huomattavasti mukavammin kuin monet paikalliset ihmiset. 

Skippy yhdessä lempipaikoistaan, ruokapöydän alla.


Enkä toki tunne syyllisyyttä vain koiriemme hyvistä oloista. Omassa elämänpiirissäni on ihmisiä joiden päivittäinen elämä on selviytymistä. Teemme heidän hyväksemme mitä voimme, mutta silti tuntuu kohtuuttomalta, että samaan aikaan kun tuttujen mukavien ihmisten elämää varjostavat kuolemanvakavat huolet, me elämme lopulta melko huoletonta elämää suuressa, mukavassa talossa jonka edessä generaattori pärähtää käyntiin kun sähköt menevät poikki, ja vartijat pitävät huolen siitä, ettei tavallinen elämä pääse liian likelle. Meille joilla on jo kaikkea järjestetään lisäksi vielä säännöllisiä lepolomia helpommissa olosuhteissa ja ruoka- ja tavaratilauksia ulkomailta. 

Pongo mietteissään.



Totta kai jo Jamaikalla ja Belizessä elimme kohtuuttoman mukavasti verrattuna moniin paikallisiin, mutta täällä Sudanissa oma hyväosaisuutemme tuntuu vieläkin räikeämmältä. Näissä oloissa tuntuu vaikealta antaa omille huolilleni ja murheilleni kovin paljon tilaa. Olen kiitollinen siitä, että olen kahden viimeisen vuoden aikana saanut maailmanluokan perspektiiviä oman elämäni haasteisiin, mutta toisaalta kyllä myös vähän ikävöin sitä entistä itseäni joka ei tuntenut jatkuvaa syyllisyyttä omasta hyvästä onnestaan. 

torstai 25. elokuuta 2016

Kolmas vuosi Khartumissa

Pari viikkoa sitten pyörähti käyntiin kolmas vuosi Khartumissa. 

Kun Belmopanista löytyi aikoinaan hetkessä paljon hyvää, Khartumia olen alusta asti parhaimmillaankin oikeastaan vain sietänyt. On vaikea kuvitella miltä tuntuisi rakastaa tätä kaupunkia. Mitä Khartumissa rakastaisi? Kysyin sitä aikoinaan eräältä tuntemattomalta, joka oli asunut Khartumissa useamman vuoden ja teki juuri lähtöä muille maille. Hän sanoi, että sanonta ulkomaalaisten keskuudessa kuuluu, että Khartumiin saapuessa itketään ja Khartumista lähtiessä itketään. 

Sopeutuminen tänne todellakin itketti, mutta en tiedä itkenkö kun muuton aika koittaa. Omasta arjestani täällä olen oppinut kyllä tavallaan pitämään, mutta aika paljon siinäkin on rehellisyyden nimissä sitä, että saan voimaa siitä, että saan arjen toimimaan näissä olosuhteissa. Onhan elämässämme täällä toki paljon hyvääkin, mutta tosiasia on kuitenkin se, että hyvä jää aika usein arjen haasteiden ja erilaisten ikävyyksien alle. 

Muualta maailmasta ikävöin ennen kaikkea tärkeitä ihmisiä, mutta Sudan on ollut alusta asti oma lukunsa ihan kaikessa, myös siinä mitä tulee ystävyyteen. Ensimmäisenä vuonna täällä opin olemaan äärimmäisen itsenäinen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun ympäriltä ei tuntunut oikein löytyvän perheen lisäksi juuri muita omanhenkisiä ihmisiä, ja mies matkusteli paljon. Näin jälkeenpäin ajatellen oli oikeastaan hyväkin, että alku oli niinkin haastava. Täällä ei ole viisasta liikaa tukeutua muihin. Suhde paikallisiin on monimutkainen ja ulkomaalaiset, joita omassa elämänpiirissäni lopulta kohtaan paikallisia enemmän, ovat monet maassa hyvinkin rajallisen ajan. Kesän aikana maasta muutti taas pois monta tutuksi tullutta perhettä.

Harmittaa kun kivat ihmiset lähtevät, eikä vain siksi, ettei heitä sitten enää ole täällä seurana. Toisten lähteminen herättää minussa monenlaisia tunteita. Oma elämämme täällä on siinä määrin hyvällä mallilla, että ihan mielelläni pysyisimme täällä suunnitellut neljä-kuusi vuotta; en haluaisi enkä jaksaisikaan juuri nyt muuttaa yhtään mihinkään. Mutta siltikin olen vähän kateellinen etenkin niille, joitten aika Khartumissa tulee luontaisesti täyteen, jotka ovat ikäänkuin täyttäneet velvollisuutensa, voittaneet haasteet, ja pääsevät liikkumaan eteenpäin seuraavaan maahan. 

Sudan on mieheni työn piirissä yksi vaikeimpia maita, juuri tämän haastavampiin oloihin ei perheen kanssa voi muuttaa. Sama pätee myös moniin muihin täällä asuviin perheellisiin ulkomaalaisiin. Melkein kaikki ulkomaalaiset jotka täältä lähtevät päätyvätkin siis johonkin enemmän tai vähemmän helpompaan maahan. Aika monelle tutullemme Khartum on viimeinen kehitysmaakokemus ennen paluuta länsimaiseen elämään. 

Olen paljon miettinyt sitä, että on varmasti aika erilaista asennoitua elämään haastavissa oloissa jos tietää, niiden päälle odottaa ennen pitkää jotain tuttua ja helpompaa. Minä en lainkaan tiedä mikä meitä seuraavaksi odottaa, ja vaikka yhtäältä nautin siitä ajatuksesta, että kaikki on auki, siinä on tietysti omat haasteensakin. On kuin juoksisi maratonia tietämättä alkaako heti perään toinen vastaava koitos vai saako juoksun päälle kaikessa rauhassa hengähtää.

Mieheni tämänhetkisen työn puitteissa meidän perheemme voi käytännössä liikkua vain kehitysmaasta toiseen. Päämajasta on joskus vilauteltu vaihtoehtoa palata jossain vaiheessa pariksi vuodeksi hengähtämään Brysseliin, mutta kaksi vuotta on meille joka tapauksessa liian lyhyt aika. Kolmea vuotta vähempää emme haluaisi viettää missään, ja mieluummin pysyisimme aloillamme kaksinkertaisen ajan: että lapsilla olisi mahdollisuus kunnolla asettua aloilleen, luoda todellisia ystävyyssuhteita, olla osa kouluympäristöä; ettei koiria ja kaikkia kamppeita tarvitsisi yhtenään pakata ja muuttaa maailman äärestä toiseen; ettei koko elämä olisi yhtä sopeutumista ja asettumista.

Olen sinänsä sinut tämän meidän elämäntapamme kanssa ja näen tässä paljon hyvää. Mutta vaikka minusta tuntuukin, että kaikki on juuri niin kuin pitää, että tämän kuuluukin olla meidän elämämme, välillä olen silti kateellinen niille, joille Khartum on viimeinen etappi ennen paluuta tavallisempaan arkeen. En kyllä tiedä olisiko meidän perheestämme edes enää niin sanottuun tavalliseen elämään - olemme tottuneet olemaan muukalaisia, tottuneet sinnittelemään, ja lastemme luontainen ympäristö taitaa tätä nykyä olla kansainvälinen koulu jossain kaukana kaikesta. Mutta kaikesta huolimatta silti ajoittain ikävöin kovastikin tutummanoloisia kuvioita, ruokakauppoja joiden valikoimiin voi luottaa, gluteenittomien tuotteiden hyllyjä, taatusti turvallista sairaanhoitoa, läheisiä ystäviä joita ei ihan heti tarvitsisi valmistautua hyvästelemään. 

tiistai 23. elokuuta 2016

Kiireitä ja ilonaiheita

Miten paljon tunnelmat voivatkaan muuttua viikossa! Viime tiistaina olin kauppareissun jäljiltä masentunut kun kaupoista ei tuntunut löytyvän oikein mitään ja elämä täällä tuntui työläältä. Tänä aamuna löysin kahden kaupan kierroksella vaikka mitä: hyvää ja edullista turkkilaista kuplavettä, harvinaisia herkkuja Ribena-mehua ja Philadelphia-juustoa, komeita perunoita, tuoretta valkosipulia, ja kassikaupalla muuta. 

Ostoksilla oli kyllä tänään kevyempää käydä siksikin, että tiedän parin viikon päästä pääseväni täydentämään gluteenittomien ruokien varastoa oikein perusteellisesti. Saimme sunnuntaina Yhdysvaltain viisumimme ja parin viikon päästä, kun lapsilla on koulusta lomaa paikallisten pyhien vuoksi, me suuntaamme Washington DC:hin. Syksyinen Yhdysvaltain itärannikko ja rakkaat ystävät. Ajatus lomasta tekee minut niin iloiseksi, että sanat loppuvat kesken.

Vielä viime viikolla ihmettelin mistä kehittäisin pikkusiskon ja minun arkeen täytettä ja tekemistä. Tällä viikolla olen oivaltanut, että tekemistä olisi oikeastaan ihan liiaksikin asti. Täytyy yrittää olla venymättä joka suuntaan. 

Koululaistemmekin menoja yritän rajata niin, että heille jäisi harrastusten ja läksyjen ohella myös reippaasti aikaa olla vain. Viime viikonlopun ainoa ohjelmanumero oli reissu ruokakauppaan ja koko perhe tuntui nauttivan rauhallisesta ajasta kotona. 

Ensi viikonlopusta tulee kyllä kiireisempi. Toistaiseksi viikonlopuksi on sovittuna jo kahdet syntymäpäiväjuhlat ja luistelua. Niin, todellakin: ostoskeskuksen yläkerrassa on tekojäärata. Me emme ole sitä vielä koskaan käyneet testaamassa, mutta kuusivuotiaan luokkakaveri kutsui hänet ja pari muuta luokkakaveria kanssaan luistelemaan. Muovijää ja hokkarit - saa nähdä mitä siitä tulee… Mutta aivan mainiota on se, että niin koululaisilla kuin pikkusiskollakin alkaa olla täällä ihan oikeita ystäviä.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Auttajia ja autettavia

Yksi niistä asioista joka minua ilahduttaa täkäläisessä todellisuudessani on se miten täällä osataan olla vieraanvaraisia ja avuliaita mutta toisaalta myös ottaa reippaasti apua vastaan. Vieraanvaraisuus ja avuliaisuus on keskeinen osa islaminuskoa ja paikallista elämäntapaa. Kun jokainen on vuorollaan sekä avunsaajan että -antajan paikalla, auttaminen on arkipäiväistä ja helppoa. 

Oli suuri ilo ja onni voida tarjota yösija evakoille jotka olivat lähteneet Jemenistä sotaa pakoon. Vuorokausi evakkoperheen kanssa vaikutti minuun syvästi. Minua kosketti se kuinka kauniisti he osasivat olla vierainamme ja antoivat meidän auttaa heitä vaikeassa tilanteessa. Avun tarjoamisesta on sen jälkeen tullut entistäkin luontevampaa, ja olen sittemmin myös yrittänyt opetella itse ottamaan apua kauniimmin vastaan, muun muassa jemeniläisten vieraidemme esimerkin innoittamana.

Meillä onkin ollut ilo ja onni auttaa täällä sittemmin muitakin apuatarvitsevia ja tulla myös itse autetuksi. Näissä kohtaamisissa ja kädenojennuksissa on taikaa koska niihin ei juurikaan kuulu sitä epämääräistä molemminpuolista vaivautuneisuutta mikä kokemukseni mukaan niin helposti on osa sekä auttamista että avun vastaanottamista. 

Tästä näkökulmasta olen alkanut ajatella, että se että rohkenee antautua toisten autettavaksi kertoo itse asiassa hyvinkin paljon omasta kyvystä ja halusta auttaa vuorostaan muita. Kun tietää, että ennen pitkää on taatusti taas itse auttajan roolissa tuntuu ihan hyvältä olla välillä myös autettavana. 

torstai 18. elokuuta 2016

Kiinni arjesta

Koulu alkoi sunnuntaina ja koko viikko on opeteltu uutta arkea. Olemme säätäneet lasten nukkumaanmeno- ja heräämisaikojen kanssa ja sumplineet samalla koirien päiväaikatauluja. Olen viikon aikana ehtinyt tavata useampia vanhoja tuttuja ja tutustunut muutamiin uusiinkin ihmisiin. Samalla olen alkanut saada parempaa kuvaa siitä miten pikkusiskon ja minun päivät tulevat tulevan kouluvuoden aikana kulumaan. Nyt kun ensimmäinen kouluviikko lähenee loppuaan tuntuu arki kaikkinensa olevan taas melko hyvin hallinnassa.

Oivalsin tässä kuluneiden parin päivän aikana, että vaikka lomaltapaluu onkin tuntunut tänä vuonna viime syksyä vaikeammalta, on tämän syksyn tunnelmissa kuitenkin ihan valtava ero siihen miltä minusta tuntui täällä kaksi vuotta sitten, vasta maahan saapuneena. Vaikka arjen haasteet täällä edelleen ajoittain tuskastuttavat, ne ovat silti nykyisin jo hyvinkin tuttuja haasteita, ja niitä on nyt jakamassa perheen lisäksi kokoelma ihmisiä joista osa on minulle tuttuja jo parin vuoden takaa. Arki on täällä huomattavasti Suomea haastavampaa, siitä ei pääse mihinkään, mutta toisaalta moniin täkäläisiin arjen haasteisiin on kahden vuoden aikana onneksi ehtinyt kehittyä niin ratkaisuja kuin perspektiiviäkin. 

Näin levollisissa tunnelmissa aloitellaan täällä viikonloppua. (Kävin täyttämässä vesipullon ja sillä välin Pongo vei paikkani nojatuolissa.)


tiistai 16. elokuuta 2016

Kompromissejä, joustoa ja luopumista

Kiertolaisen elämään kuuluvat kompromissit. Luopuminen on keskeinen osa tätä elämäntapaa. Yhtenään muuttuvissa olosuhteissa ei mitenkään voi pitää kiinni kaikista periaatteistaan tai keskittyä yksityiskohtiin. On osattava joustaa niissäkin asioissa joissa ei edes uskonut voivansa joustaa. On päästettävä irti monista oman elämän peruselementeistä ja totuuksista ja kerta toisensa jälkeen avattava mielensä uudelle.

Kiertolainen ei esimerkiksi useinkaan päädy maailmalla unelmiensa kotiin. Asumuksen löytämisessä voi olla kiire, valintaa saattavat rajoittaa sellaiset asiat kuten esimerkiksi asuinalueen turvallisuus, ja aina ei valinnanvaraa juuri olekaan. Vain harva jaksaa saman kaupungin sisällä muuttaa uudemman kerran paremman asunnon perässä kun seuraava kansainvälinen muutto odottaa kulman takana. On vain yritettävä tehdä omannäköinen ja mahdollisimman toimiva koti siihen tilaan mihin on päätynyt.

Tavaroita tai käyttöesineitä tai vaatteita ei kaikkialla maailmassa voi myöskään noin vain lähteä heivaamaan ulos sen perusteella tuottavatko ne iloa - tilalle ei välttämättä löydykään mitään uutta, saati ilahduttavaa. Joustettava on myös sen suhteen miten aikaansa kuluttaa, mitä syö, miten elämänsä kaikkinensa järjestää. Maassa maan tavalla on ihan pätevä ohje, mutta aina sille ei edes ole mitään vaihtoehtoa. Sudanissa ei voi mitenkään elää vaikkapa suomalaista arkea, ja päinvastoin. On unohdettava omat tutut jutut ja kehiteltävä uusia tapoja olla ja elää.

Kesäloman aikana huomasin, että minun onneni koostuu lopulta hyvin pienistä asioista: kunnon yöunista, monipuolisesta ruuasta, hyvien ihmisten seurasta, mielekkäästä tekemisestä. Kaikilla osa-alueilla on minulla Khartumissa toivomisen varaa. Jostain syystä nukun täällä usein huonosti, en saa nukahdettua iltaisin ja heräilen pitkin yötä. Väsyneenä kaikki tuntuu tavallistakin vaikeammalta ja täkäläisen arjen haasteet monesti suorastaan ylivoimaisilta. 

Ruuan suhteen ovat asiat vieläkin hullummin. Olen aikaisemmin silloin tällöin löytänyt eräästä paikallisesta kaupasta täältä satunnaisesti gluteenittomia tuotteita, mutta nyt vaikuttaa siltä, ettei niitä siellä enää olekaan lainkaan tarjolla. Toimme kyllä mukanamme Suomesta jonkun verran gluteenittomia jauhoja, pastaa ja herkkuja, mutta varastomme ovat parissa viikossa jo huvenneet aika vähiin. Minulla on uusi leipäkone muttei oikein tarpeeksi jauhoja lähteä sitä kokeilemaan. Harmittaa. 

Ystäviä ja tuttavia minulla on onneksi nykyisellään täällä kyllä muutamia, muttei toisaalta ketään sellaista jonka varaan voisin todella tukeutua. Se tuntuu vaikealta siksikin, että tunnen täällä tarvitsevani enemmän tukea kuin missään muualla. Pitkälti haaste on se, että moniin täkäläisen elämäni huoliin ja murheisiin ei ratkaisuja olekaan, ei ketään joka voisi auttaa; huoleni ja murheeni liittyvät yleisiin olosuhteisiin täällä ja maailmassa yleensä. Tässä ympäristössä on lähes mahdotonta olla pitkään täysin huoleton, minulta se ei ainakaan onnistu, mutta sellaista keveydentunnetta kuitenkin täällä kaipaan. Tekisi hyvää voida unohtaa maailman nurjat puolet edes silloin tällöin.

Töihin katoaminen taitaisi olla siihen ratkaisu. Omat päiväni kuluvat kuitenkin vielä tämän kouluvuoden kotona perheen pienimmän kanssa. Hän on parasta seuraa, ihana pieni ihminen, mutta toisaalta nykyään jo sen verran iso ja itsenäinen, että puuhailee paljon myös ihan omiaan. Pienimmän itsenäistyminen on herättänyt minussa itsessäni innostuksen omiin juttuihini. Toisaalta mitään kovin säännöllistä tai konkreettista en pysty kuitenkaan tekemään koska paljon huomiostani vie edelleen pieni tyttöni. On joustettava tässäkin ja oltava kiitollinen siitä, että kun tyttönen ensi vuonna aloittaa leikkikoululuokalla sisarustensa koulussa uskon, että niin hän kuin minäkin on valmis luopumaan tästä elämänvaiheesta ja siirtymään kohti uutta. 

Viime vuonna oli helpompi palata tänne pitkän kesäloman jälkeen. Tänä vuonna tunnen melkein kuin olevani takaisin lähtökuopissa, samanlaisissa tunnelmissa kuin ihan ensimmäisinä viikkoina täällä kaksi vuotta sitten. Opettelen taas kerran luopumaan, tekemään kompromissejä, joustamaan. Luotan, että aika tekee tehtävänsä ja että saan pian tilanteen hallintaan niin kuin niin monta kertaa aiemminkin, mutta juuri nyt väsyttää.