tiistai 12. joulukuuta 2017

Vuohia ja koiria

Viime viikolla matkalla Soban kylästä kohti kotia osui kohdalle vuohilauma paimenineen ja paimenkoirineen.
Tässä kohden kylää on varsin roskaista. Terhakat paimenkoirat eivät roskista välittäneet.
Tämä koirista pisti minulla silmään jo kaukaa. Se oli väritykseltään, olemukseltaan ja jopa ilmeeltään hyvin samanoloinen kuin meidän Poppy-koiramme.
Kummallista ja mainiota, että jamaikalainen kulkukoira voi näyttää niin kovin samalta kuin sudanilainen paimenkoira vaikka ne ovat alkujaan kotoisin ihan eri puolilta maailmaa!

perjantai 8. joulukuuta 2017

Vaikea viikko

Finlandia-hymni herkisti lopulta minutkin itsenäisyyspäivänä kun päädyin siitä kuuntelemaan netissä version. Minua ei tosin itkettänyt niinkään itse itsenäisyyspäivä, koti-ikävä tai kaipaus Suomeen kuin se vahva toiveikkuus ja paremman tulevaisuuden odotus mikä Finlandian sanoista kaikuu. 

Kouluyhteisöämme kosketti viikko sitten suuri suru. Lastemme kahden pienen koulutoverin isä kuoli auto-onnettomuudessa täällä Sudanissa. En tuntenut isää enkä hänen lapsiaan, mutta lasten äiti on tuttuni koululta, ulkomaalainen hänkin ja kiertolaisperheen äiti niin kuin minäkin. Kuluneen viikon ajan olen koettanut tehdä tietä shokin ja surun läpi. Finlandia-hymni itsenäisyyspäivänä kosketti jollain tapaa niitä tunnelmia joista olin koko viikon ajan itse yrittänyt saada kiinni: että elämä voittaa ja ennen pitkää alkaa uusi aamu.

Suru-uutinen saapui tietooni viikko sitten perjantaiaamuna, oli lakkaamatta mielessä useamman päivän ja meni uniinkin asti kun vihdoin sain iltaisin nukahdettua. Maanantaina halusin ottaa suremisesta vähän vapaata ja miettiä hetken jotakin ihan muuta, blogikirjoituksen verran Suomen satavuotispäivää ja omaa suomalaisuuttani. Onnistuinkin menestyksekkäästi olemaan muissa ajatuksissa jonkun aikaa, mutta kokonaan en kuitenkaan tietysti päässyt surua pakoon. Sydämeni on särkynyt tutun äidin ja hänen lastensa vuoksi ja suru taitaa kulkea rinnalla vielä hyvän aikaa tästäkin eteenpäin. 

Jaettu shokki ja suru ovat tuoneet minut ainakin hetkellisesti aikaisempaa lähemmäs joitakin tuttuja ulkomaalaisäitejä. Me kaikki olemme täällä Sudanissa puolisoidemme työn vuoksi ja koko elämämme on rakennettu heidän työpaikkojensa varaan. Mitä tapahtuu silloin kun kiertolaisperheen elättäjä yhtäkkiä menehtyy? Mitä tekee perhe jonka konkreettinen yhteys asuinmaahan yhtäkkiä katoaa? Näitä asioita mietin ahdistuneena muutama kuukausi sitten kun mieheni oli vakavasti sairas. Samat kysymykset ovat nousseet viimeviikkoisen onnettomuuden myötä taas mieleen niin minulle kuin muillekin vastaavassa tilanteessa eläville ystävilleni ja tuttavilleni täällä. En itse ole huolissani taloudellisesta tilanteestani mutta se surettaa tutun äidin puolesta ja huolettaa omalta osalta, että tällaisissa tilanteissa koko elämä muuttuu hetkessä niin dramaattisesti. Kestämättömän raskaassa tilanteessa ei olekaan mahdollisuutta tarrautua tuttuihin rutiineihin vaan on kaiken muun päälle alettava valmistautumaan kansainväliseen muuttoon. Toivon, että äitituttavani saa aikaa ja tilaa tehdä tulevaisuudensuunnitelmia kaikessa rauhassa. Samaa toivoisin itselleni hänen osassaan.

Pian auto-onnettomuusuutisen kannoilla Trump heitti palavan tulitikun kohti Lähi-itää. Muuttunut tilanne ja sen synnyttämä jännite tuntuu toki myös täällä Sudanissa. Olemme kaikki vähän tavallista valppaampana sen suhteen mitä tuleman nyt pitää. Normaalia elämää olemme kuitenkin jatkaneet kaikesta huolimatta ja ihan tavallisen hiljaista oli tänään kaupungilla, tavallisen pyhäperjantain tapaan. Toivon ja toivotan kaikin puolin rauhallista viikonloppua. 

Kuva koulun tallilta muutaman viikon takaa kun kuu oli vasta sirppi ja me emme kukaan vielä koululla tienneet mitä tuleman piti.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Onnea ja rohkeutta

Tähän aikaan vuodesta tunnen itseni usein vähän kehnoksi suomalaiseksi. Suomen itsenäisyyspäivä ei tavallisesti herätä minussa erityisiä tunteita. En sytytä itsenäisyyspäivänä kynttilää enkä tavallisesti katso Linnan juhlia ellen satu olemaan Suomessa. En myöskään parhaillaan tarmokkaasti valmistele suomalaista joulua tai joulua ylipäätään. Lapset ottivat jo marraskuun alussa sattumalta esiin pienen guatemalalaisen jouluseimen, ihan leikkeihinsä vain. Se unohtui sohvapöydälle ja on tällä hetkellä talon ainoa joulukoriste. En ole aikonut nostaa sen enempää joulukoristeita esille tai koristella pientä muovista joulukuustamme, elleivät lapset sitä erityisesti pyydä. Joulukalenterit lapsilla on, mutta niistäkin avataan luukkuja jouluaaton sijaan kohti joululomaa. Eilen mietimme mies ja minä alustavasti miten haluamme joulua tänä vuonna juhlia lomalla Australiassa. Hyvää ruokaa ja lapsille muutama lahja kullekin kuulostaa minun korviini oikein mainiolta alustavalta suunnitelmalta. Yksityiskohdat selviävät sitten perillä parin viikon päästä.

Tänä vuonna olen koko vuoden tuntenut itseni jotenkin ihan harvinaisen epäsuomalaiseksi ja ulkopuoliseksi. Tämän Suomi 100 -vuoden ajan minun on ollut vaikea virittäytyä siihen tunnelmaan mitä juhlavuodelta voisi odottaa. En ole kaivannut tilaisuutta laittaa parasta päälle ja juhlia satavuotiasta Suomea. Pidän toki Suomen itsenäisyyttä tärkeänä asiana ja kunnioitan kaikkia heitä jotka oman panoksensa ovat itsenäisyydelle aikoinaan antaneet. Toisaalta elän kuitenkin ennen kaikkea tätä vuotta ja vuosikymmentä ja katselen maailmaa kehitysmaavinkkelistä. Suomi on ehtinyt jo kypsään ikään. Minä toivon ja odotan satavuotiaalta Suomelta rohkeutta toimia maailmassa viisaana ja maltillisena edelläkävijänä. Viime vuosina Suomi ei ole kuitenkaan oikein lunastanut odotuksiani. 

Suomen satavuotisuuden juhlinta huipentuu parin päivän päästä itsenäisyyspäivään. Minä odotan itse jo paluuta juhlasta arkeen. Toivotan Suomelle hyvää syntymäpäivää, ja ennen kaikkea tuleville vuosille viisautta, rohkeutta ja nykyistä laaja-alaisempaa ja solidaarisempaa näkemystä. 

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Marrasväsymys

Marras-helmikuu on Sudanissa säiden puolesta parasta aikaa. Lämpötilat viilenevät inhimilliselle tasolle ja valo pehmenee. Aurinko paistaa täällä kyllä läpi talven kovaa ja kuumastikin, mutta sen valo ei tähän aikaan vuodesta ole ihan niin armoton kuin muuten. 

Vaikka Sudanin talvessa riittää valoa ja lämpöäkin tunnen silti itseni täällä marras-joulukuun vaiheilla usein vähän nuutuneeksi. Kuluvan kouluvuoden ensimmäinen puolisko on melkein lopussa ja olo on sen mukainen, niin äidillä kuin koululaisillakin. Lapset eivät kouluaamuisin jaksaisi nousta sängystä eikä tässä vaiheessa kouluvuotta enää tunnu auttavan sekään, että aikavyöhykkeen vaihdon myötä emme enää herää säkkipimeässä. 

Nyt kun joululomaan on meillä enää vain kolmisen viikkoa olenkin tapani mukaan ottanut aamuheräämisiin avuksi adventtikalenterit. Meillä ei kalenterien luukkuja avata niinkään jouluaaton kuin joululoman odotuksessa. Viimeinen luukku aukeaa ensimmäisen lomapäivän aamuna. En halua kantaa suuria kalentereita lomalle mukana, mutta niitten sisältä löytyvät pienet aarteet lapset voivat halutessaan pakata reppuihinsa. Esikoisella on tänäkin vuonna Lego Star Wars -kalenteri, vanhemmalla tyttärellä hevosteemaa ja nuoremmalla tyttärellä muumikalenteri. 

Joulukalentereita lukuunottamatta ei joulu ole meillä toistaiseksi juuri näkynyt eikä kuulunut. Lucia-juhlaa Ruotsin suurlähettilään kotona odotan tänäkin vuonna ja Sankta Luciaa olen jo lauleskellut muutaman päivän, mutta joululauluja minun ei ole vielä tehnyt mieli kuunnella. Gluteenittomia piparkakkuja haluaisin yrittää lapsille tehdä taas monen vuoden tauon jälkeen, mutta en tiedä löytyykö täältä kaikkia tarvittavia raaka-aineita. Voi hyvin olla, että piparit jäävät tänä jouluna tekemättä. Olen kiitollinen siitä, etten ole mikään erityinen jouluihminen koska virtaa ei juuri nyt kuitenkaan riittäisi kovin kummoiseen jouluhössötykseen. Kunhan pääsemme Australiaan asti kehittelemme kyllä lapsille joulun. Ehkäpä sieltä löytyy kaupasta valmiita gluteenittomia pipareitakin. 

Nuorimmainen sairastaa tänään kotona. Hän on onneksi melko hyväkuntoinen potilas mutta harmi kyllä vaikuttaa silti siltä, ettei vielä huomennakaan pääse kouluun. Minä kaipasinkin kyllä pientä taukoa koululla pyörimisestä ja on ihan mukavaa, että tyttö on kotosalla ja saa hänkin vähän levätä, mutta toivon toki silti pikaista paranemista pienelle potilaalleni.  

lauantai 25. marraskuuta 2017

Ilta dyyneillä

Koko viikon olin pyrkinyt kohti viikonloppua mutta kun ensimmäisenä viikonloppuaamuna perjantaina nousin vuoteesta oli oloni levollisen sijaan tylsä ja tyhjä. Teki mieli lähteä ulos lenkille, mutta jossain ihan muualla kuin täällä Khartumissa. Jossain missä ilma on raikas ja puhdas eikä kukaan pysäytä ja pyydä rahaa. Teki mieli tehdä jotakin. Kuin tilauksesta puoli kahdeksalta ystävältä tuli viesti, että hetken mielijohteesta muutama perhe oli yhdessä lähdössä illallispiknikille dyyneille Khartumin ulkopuolelle, tulemmeko mukaan. 

Iltapäivällä lähdimme kolmen auton ryhmänä liikkeelle meidän talomme edustalta, kaksitoista aikuista ja neljätoista lasta. Meillä oli kyydissä omien lasten lisäksi pari lasten luokkakaveria, auton kaikki seitsemän paikkaa käytössä. Muut autot olivat yhtä lailla täynnä ihmisiä ja pikniktarpeita. 

Keskeltä suurkaupunkia tuntui erinomaisen hyvältä päästä näin aukeisiin maisemiin.


Kolmeksi vartiksi mainostettu matka kesti lopulta kaksi tuntia, osin siksi, että Khartumin naapurikaupungin Omdurmanin valtavan torin kohdalla pääsimme etenemään ihmisten, bussien ja tuktukien lomassa melko hidasta tahtia. Minua ei harmittanut pitkä matka eikä häikäisevä iltapäiväaurinko. Hymyilin leveästi koko menomatkan. Tuntui hyvältä lähteä Khartumista, mahtavalta nähdä jotakin muuta kuin jokapäiväiset tutut reittini kodista ruokakauppoihin ja koululle, virkistävältä tehdä jotakin ihan uutta. 

Perillä minua hymyilytti vieläkin enemmän vaikka hetken kesti, että hengitykseni tasaantui - dyyneillä ajaminen on minulle vähän liian jännittävää vaikken itse ollut edes ratissa. Lapset ja jotkut vanhemmat juoksivat suoraan dyyneille, laskivat mäkeä ja pyörivät hiekassa. Me muut ehdimme juuri parahiksi levittää ruuat esiin kun pimeys laski. Tähtitaivas oli upea katto ja retkieväät maistuivat pimeässä tavallistakin paremmilta. 

Lapset kiirehtimässä laskemaan alas dyynejä ennen kuin aurinko laskee. Lähimailla ei ollut muita kuin meidän iloinen seurueemme.


Lähdössä oli minun makuuni taas vähän liikaa dramatiikkaa. Joku autossamme leikkineistä lapsista oli laittanut leikillään tai huomaamattaan ylimääräisen nelivetovaihteen päälle ja kesti hetken ennen kuin huomasimme, että se esti meitä pääsemästä liikkeelle. Automme on aina nelivetoinen eikä tuota ylimääräistä vaihteistoa siksi juuri ole ollut aihetta käyttää. Tämä oli muutenkin ensimmäinen kerta kun lähdimme tällä maastoautollamme oikein kunnolla maastoon. Lisävaihteisiin ei ole ollut tarpeen juuri kaupunkiajossa tutustua eivätkä ne vikaa selvittäessä siksi tule oikein edes mieleen, vaikka kerran aikaisemmin vuosia sitten meille on käynyt vähän samanlainen tapaus juuri tuon ylimääräisen vaihdekepin vuoksi. 

Sydämeni nousi kurkkuun kun auto nikotteli pimeässä keskellä dyynejä. Onneksi mies pysyi olosuhteista ja minun hätäilyistäni huolimatta melko rauhallisena ja sai ongelman lopulta selvitettyä. Ajelimme väsyneinä mutta onnellisina puolisentoista tuntia takaisin kotiin. 

Tänä aamuna mies lähti viikonpituiselle työmatkalle toisaalle Sudaniin. Minä yritän ladata akkuja uuden väsyttävän viikon varalle ja toivon, että nuorimmaisen mahavaivat huomiseksi helpottaisivat. Lapsen itsensä vuoksi toki ennen kaikkea mutta siksikin, että aika hankalaksi menee yksinhuoltaja-arki hyvin nopeasti jos kukaan meistä sairastaa. 

tiistai 21. marraskuuta 2017

Liikaa palloja ilmassa

Tällä viikolla minulla on vähän liian monta palloa ilmassa: tyttöjen balettitunnit joitten aikataulu muuttui tänään yllättäen ja kesken kaiken, pojan uudet harrastukset, kaikennäköisiä enemmän ja vähemmän tärkeitä tapaamisia koululla, ja huomenna seitsenvuotiaan telttaretki. 

Lasten koulun ala-asteella on tapana viettää yö telttaillen kolmannesta luokasta eteenpäin. Ensimmäisenä vuonna koululaiset telttailevat koulun urheilukentällä, seuraavana vuonna koulun talleilla, sitten paikallisella maatilalla ja viimein Niilin rannalla. Esikoinen on käynyt jo kahdella telttaretkellä, tänä vuonna häntä odottaa retki maatilalle. Vanhempi tyttäremme lähtee huomenna telttailemaan ensimmäistä kertaa. Hänen kohdallaan prosessi on vähän monimutkaisempi keliakian vuoksi. Lasten kuuluu valmistaa ja syödä yhdessä illallinen, mutta tyttösemme joutuu tekemään yksin oman gluteenittoman ateriansa. Osan telttaretkiruuista tarjoaa ja valmistaa koulu, mutta minun täytyy lähettää tytön mukaan hänelle koko reissun ruokavarat. Siihen olen toki tottunut, ja tyttö itse on kovin innostunut telttaretkestä, että siltä osin kaikki on oikeastaan ihan hyvin. 

Eniten minua oikeastaan juuri nyt jännittääkin se, että sää on täällä viime yönä selkeästi viilentynyt. Aamukuudelta oli tänään aika kirpakkaa. Yöllä lämpötila näyttäisi kylmimmillään laskevan tällä hetkellä alle kahdenkymmenen asteen. Suomalaisittain täkäläinen talvisää on toki kuin kesä kauneimmillaan, mutta me jotka olemme tottuneet parikymmentä astetta lämpimämpään ilmaan olemme kyllä kaikki vähän kylmissämme jos asteita on vähemmän kuin 25. Kolmasluokkalaisten on tarkoitus käydä leikkimässä koulun uima-altaalla jossain vaiheessa telttaretkeä. Uimahetki on mainio ajatus lämpimämmässä säässä mutta tällä hetkellä ajatuskin kylmää minua. En itse pidä lainkaan kylmästä vedestä ja vanhempi tyttäremme on paljon minuakin herkempi kylmälle, hänhän on elänyt koko elämänsä kuumissa maissa. Mutta ei auta kuin muistuttaa tyttöä pakkaamaan mukaan lisähuppari ja toivoa parasta, ettei hän kovin kylmettäisi itseään telttaretkellä. 

Viikonloppuna mies lähtee taas viikon pituiselle työmatkalle ja se on jo tällä viikolla mielessä kun tasapainottelen arkipäivien kiireessä; ensi viikolla minun täytyy hoitaa koko tämä setti yksin. Tämä on miehen toinen viikonpituinen työmatka nyt muutaman viikon sisään ja olemme molemmat edelleen vielä edellisenkin reissun jäljiltä väsyneitä. Hyvä uutinen on se, että joululomaan on meillä enää vain kolmisen viikkoa. Ja onhan tässä kiireen keskellä onneksi rauhallisempiakin hetkiä. Eilen aamulla toiset nyyttäriaamiaiskutsut onnistuivat oikein mainiosti. Meitä oli taas kerran koossa monikansallinen ja kaikin puolin monipuolinen ja mainio porukka, ja ensi viikon nyyttärit ovat jo suunnitteilla nekin.

Näin kauniissa maisemissa ystävän kotona vietin eilen aamua nyyttäriaamiaisen merkeissä. Tuntui kuin olisin astunut johonkin ihan toiseen todellisuuteen! Minua itseäni jaksavat aina ilahduttaa etenkin suuret palmupuut.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Arkiviikon alussa

Tänä aamuna ei hanoista tullut vettä. Vesipumppu oli unohtunut liian moneksi päiväksi pois päältä ja vesisäiliöt olivat päässeet sinä aika tyhjentymään. Aina kun vesi pääsee loppumaan ja säiliöt täyttyvät pitkästä aikaa tyhjistä täysiksi tulee hanoista ensin ruskeaa vettä. Aavikkohiekka mikä on kerääntynyt vesisäiliöiden pohjalle ja putkiin erottuu jonkun aikaa hanavedessä vähän tavallista selvemmin. Kun vettä hetken valuttaa se muuttuu tavallisen läpinäkyväksi. Mutta vaikkei hiekkaa aina yhtä selvästi vedessä näekään, sitä tulee varmasti hiukkasina aina hanaveden mukana. Peseydymme täällä puhdistetulla Niilin vedellä jossa on lisänä ihoa kuorimassa Saharan hiekkaa. Se on aika pysäyttävä ajatus mitä ei onneksi ole kovin aikaa miettiä näin uuden arkiviikon alussa.

Tällä viikolla alkaa koululla uusi harrastuskausi, joita kouluvuoteen mahtuu yhteensä kolme. Tytärten on määrä tänään aloittaa koulun jälkeen pitkästä aikaa balettitunnit. Koulu on järjestänyt paikalle balettiopettajan, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Tytöt malttavat tuskin odottaa mutta minua vähän jännittää sillä paikan varaaminen balettitunneille on ollut aikamoinen sekasotku ja pahaa pelkään, että ballerinahalukkaita saapuu ensimmäiselle tunnille tänään huomattavasti enemmän kuin odotettu. Varmistin vielä eilen, että meidän tytöillämme on taatusti paikka varattuna tunneille ja kaikki tuntui olevan hyvin, mutta odotan silti täksi iltapäiväksi aikamoista kaaosta tanssistudion ovelle.

Nelivuotias nuorimmainen ei ole varsinaisesti koskaan käynyt balettitunneilla tai ylipäänsä harrastanut vielä koskaan yhtään mitään. Eräs ystäväni täällä, tanssija koulutukseltaan, opetti pikkutytöille huvikseen ja harrastemielessä vähän balettia viime vuonna. Innostus heräsi ja halusin siksi antaa nuorimmaisellekin tilaisuuden koittaa ihan oikeita tunteja kun vanhempi tytärkin oli innostunut palaamaan balettiharrastuksen pariin. Syksyn ajan vanhempi tytär pelasi tennistä ja kävi uimassa, mutta tällä viikolla alkavalle harrastuskaudelle hänellä ei ole mitään muita harrastuksia kuin baletti.

Esikoinen käy edelleen ratsastustunnilla. Ratsastuksen lisäksi hän pelasi syksyllä koulun jälkeen shakkia ja polttopalloa, mutta nyt uuden harrastuskauden myötä ratsastuksen rinnalle tulee pari vähän toisenlaista harrastusta: kauno- ja konekirjoitus ja lukupiiri. Lasten koulussa ei opeteta lainkaan kaunokirjoitusta eivätkä he juurikaan käytä myöskään tietokoneita vaan näppäilevät koulussa vain iPadiä. Eräs tuttu äiti keksi tarjota kauno- ja konekirjoitusoppia koulun jälkeen ja koska poika on innostunut oppimaan kaunoa hän pääsee nyt harjoittelemaan sitä muuallakin kuin kotona. Olen iloinen. Minä en toivo lastemme oppivan kaunoa niinkään nostalgiasyistä vaan ihan siksi, että painokirjaimin kirjoittaminen on niin paljon hitaampaa ja työläämpää kuin kauno. Ja kymmensormijärjestelmä olisi ihan käytännön syistä hyvä oppia sekin. 

Esikoinen on innostunut lukemaan ja opettajansa suositteli siksi hänelle myös lukupiiriä. Poika valitsee helposti itse hyllystä luettavaksi aika samanhenkisiä kirjoja ja lukupiirin tarkoitus on osaltaan laajentaa lasten repertuaaria. Olen sitä tosin tehnyt itse täällä kotosallakin. On mahtavaa kun vanhemmat lapset alkavat olla sen ikäisiä, että jaksavat kuunnella minun omia lempikirjojani! Olen viime viikkojen aikana lukenut heille ääneen Salaisen puutarhan, Iloisen tytön ja Eläinten vallankumouksen, ja nyt on kesken Tuhat ja yksi yötä. Luen iltasatuja tällä hetkellä lähinnä englanniksi koska vähän vaikeampaa kieltä kaikki kolme ymmärtävät sujuvammin englanniksi kuin suomeksi enkä halua pysähtyä jatkuvasti selittämään sanoja sillä se häiritsee itse tarinan seuraamista. Minulle on juuri nyt tärkeämpää herättää lapsissa aito innostus kirjoihin ja kirjallisuuteen kuin opettaa heille joka hetki suomea. 

Ajatus pitkästä ja todennäköisesti kaoottisesta iltapäivästä koulun tanssistudiolla väsyttää jo etukäteen mutta eipä auta. Täytyy lähteä laittamaan jotakin evästä mitä tarjota koululla lapsille, että he jaksavat läpi iltapäivän. Ja minun on parasta juoda vielä toinenkin kuppi kahvia ennen kuin lähden liikenteeseen. 

torstai 16. marraskuuta 2017

Kohtaamisia

Minusta alkoi tuntua, etten arjen kiireissä ehtinyt nähdä oikein ketään ystäviäni, joten päätin kutsua muutamia tuttuja äitejä nyyttäriaamiaiselle - vanhoja ystäviä ja uudempia tuttavuuksia. Aamu sujui oikein mainiosti. Meitä oli koolla kansainvälinen seurue, kaikki kahdeksan äitiä eri maista ja useammalta mantereelta. Nyyttärikutsuvieraita yhdisti se, että tunnen tulevani heidän kanssaan hyvin juttuun, ja hyvin he tulivat juttuun myös kaikki keskenään. Keskustelu liikkui sujuvasti arabikumista kouluun ja aikavyöhykkeen vaihdosta siihen mistä maasta kunkin lapsi tunsi olevansa kotoisin.

Yksi uusista tuttavistani on alkujaan diplomaattiperheestä, suurlähettilään tytär. Hän osasi kertoilla meille siitä minkälaista on kasvaa niin kuin meidän lapsemme kasvavat, kiertolaisina. Suurlähettilään tytär varoitti, että monet kiertolaislapset kärsivät myöhemmin elämässään masennuksesta. Hän oli näin aikuisena kiitollinen kiertolaislapsuudestaan mutta totesi, ettei suinkaan ollut aina tuntenut samoin. 

Minä uskon, että huonomminkin voisi käydä kuin päätyä kiertolaisperheen lapseksi, mutta ihan selvää on, ettei ole helppoa kun elämä kokonaisuudessaan täytyy kerta toisensa jälkeen rakentaa alusta uudestaan. Tapaaminen muiden kotiäitien kanssa ja entisen kiertolaislapsen muistot omasta lapsuudestaan vahvistivat taas omaa tunnettani siitä, että olen keskeisessä ja tärkeässä tehtävässä kotona lastemme tukena ja turvana. Lastemme elämässä on paljon väliaikaista ja vaihtuvaa, mutta paljon myös sellaista mikä pysyy vuodesta ja maasta toiseen. Kaikki kolme lasta ovat syksystä asti olleet koulussa ja oma roolini on sinä aikana osaltaan muuttunut mutta monessa mielessä vain entisestään vahvistunut - tunnen, että minua tarvitaan tueksi ja turvaksi ja pysyvyyden vartijaksi kotona vielä hyvän aikaa. Tässä ohessa lasten kasvaessa ehdin koko ajan vähän enemmän tehdä omia juttujani, mutta toistaiseksi mennään edelleen ennen kaikkea lasten aikataulujen ehdoilla. Tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan tässä ja nyt. 

Pari päivää nyyttäriaamiaisen jälkeen tapasin muutamia miehen kollegoita. Khartumissa missä lähes kaikki kynnellekykenevät käyvät töissä tapaamiset työssäkäyvien ja kotivanhempien välillä ovat oman kokemukseni mukaan usein vähän vaivaantuneita. Työssäkäyvillä on oma elämänpiirinsä ja omat juttunsa ja monen tuntuu olevan vähän vaikea suhtautua kaltaiseeni kotiäitiin. Tai ehkä minun kotiäidin on vaikea suhtautua työssäkäyviin? Oli miten oli minusta tuntuu täällä työporukoissa aika usein hyvin vahvasti siltä, etten kuulu joukkoon. Aika moni työssäkäyvä ei tunnu oikein keksivän mitään muuta keskustelunaihetta kanssani kuin lapset, ja huolitellut ja hyvinpukeutuneet työssäkäyvät saavat minut tuntemaan itseni tavallistakin hamssuisemmaksi.

Mieheni kanssa juttelen paljon ja kaikesta, monesti myös työasioista. Mieheni tuntee minut ja tietää, etten ole ainoastaan äiti ja vaimo, vaan ajatteleva viisas ihminen. Moni miehen kollegoista ja työkavereista suhtautuu onneksi minuun myös kuin täyspäiseen ihmiseen. Mutta aika ajoin kohdalle osuu niitä joiden seurassa minusta tuntuu yksiselitteisen typerältä. En ole varma onko enemmän kyse minun ennakkoluuloistani vai heidän, mutta joidenkin ihmisten kanssa tuntuu siltä, että voin joko puhua heidän kanssaan odotetusti loputtomiin lapsistani, tai sitten raivokkaasti tuoda esille kuinka paljon muuta olenkaan kuin vain äiti. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu väsyttävältä ja turhalta. Ajatelkoot mitä haluavat minusta he jotka eivät minusta tai elämästäni juuri mitään tiedä! Mutta kyllähän se aina vähän latistaa kohdata ihmisiä joiden seurassa tuntee itsensä näkymättömäksi ja turhanpäiväiseksi. Onneksi on myös niitä tapaamisia mitkä vahvistavat. Ensi viikolla kokoontuu nyyttäriporukka toivottavasti uudemman kerran.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Uusi aika

Sudanissa vaihdettiin muutama päivä sitten aikavyöhykettä. Vuonna 2000 nykyinen presidentti määräsi, että kellot siirretään tunnin myöhäisemmäksi. Nyt kellot käännettiin tunti taaksepäin. Aikavyöhykkeen vaihdossa onkin siis itse asiassa kyse siitä, että Sudan palaa alkuperäiselle maantieteelliselle aikavyöhykkeelleen. Maa on nyt jälleen samassa aikavyöhykkeessä esimerkiksi Egyptin kanssa, mutta toisaalta Etelä-Sudanin ja Sudanin välillä on yhtäkkiä tunnin aikaero. 

Yhdellä tunnilla on hyvinkin paljon merkitystä sillä aurinko nousee ja laskee näillä leveysasteilla niin nopeaan. Ennen heräilin täällä arkisin kuuden maissa, hetken ennen auringonnousua. Nyt kun herään kuudelta on kello vanhaa aikaa seitsemän ja aurinko on jo korkealla taivaalla. Toisaalta myös illat tulevat toki aikavyöhykkeen vaihdon myötä varhemmin. Kun ennen pimeä laski iltaseitsemän paikkeilla nyt onkin jo kuuden maissa aika lailla säkkipimeää. 

Tänään oli meillä ensimmäinen arkipäivä sitten aikavyöhykkeen vaihdon. Viime viikolla kun kelloja siirrettiin me olimme Suomessa lomailemassa lasten koulun syyslomalla. Ihan täysin saumattomasti emme uuteen aamuun ja aikaan tänä aamuna nousseet. Koirat herättelivät minua melkein koko ylimääräisen tunnin verran ja kotiapulainen kolisteli ulko-ovella jo puoli seitsemältä vaikka tavallisesti saapuu sunnuntaiaamuisin vasta puoli kahdeksan paikkeilla. En ole varma oliko hän ollenkaan kuullut aikavyöhykkeen vaihdosta vai olettiko vain meidän nousevan aamuun auringon kanssa vanhaan tapaan. 

Pojan ratsastustunti taitaa tästä lähin olla iltahämärässä, ja koirien iltaulkoilut täytyy miettiä uudestaan, mutta muuten uusi aika sopii minulle kyllä ihan mainiosti. Oli ihanaa saada kerrankin herätä siinä vaiheessa kun aurinko oli ehtinyt jo nousta taivaalle pimeyteen heräämisen sijaan.

Vaan saapa nähdä kuinka pitkään tätä riemua nyt kestää. Rehtorilta tuli aamupäivällä viesti, että aikavyöhykkeen vaihdon vuoksi koulu harkitsee varhaisempaa alkua koulupäivälle. Tällä hetkellä koululaisten päivä alkaa joka arkipäivä sunnuntaista torstaihin vähän vaille kahdeksan. Koska osa valtion virastoista ja muista toimistoista on päättänyt aikavyöhykkeen vaihdon myötä aloittaa työpäivän tuntia varhemmin, pohditaan koulussa nyt samaa. Minun korviini idea kuulostaa varsin huonolta. Jos koulupäivä siirretään alkamaan tuntia varhemmin seitsemältä, täytyy meidän alkaa herätä aamuisin pian viiden jälkeen, taas kerran pimeässä. En ole aamuihminen ja on vienyt aikansa, että olen hyväksynyt kello kuuden aamuherätykset. Aamuviisi menee kohdallani jo vähän liian pitkälle. Viiden herätys tarkoittaisi käytännössä myös sitä, että lapset pitäisi laittaa nukkumaan seitsemän paikkeilla, että he saisivat tarpeeksi unta. Iltarutiinit olisi siis aloitettava jo kuuden maissa, iltaruoka syötävä viiden paikkeilla. Koko elämä olisi järjestettävä tunti tunnilta uudestaan. 

Koululla kohtasin lukuisia muita ulkomaalaisia jotka hekin vastustivat koulupäivän varhaistamista. Toisaalta rivien välistä olen ymmärtänyt, että monet paikalliset ovat varhaisempien aamujen kannalla. Laitoin rehtorille postia ja esitin oman toivomukseni, että koulupäivän annettaisi jäädä ennalleen. Nähtäväksi jää kuinka tässä lopulta käy. Ainakin huomenaamulla saan kuitenkin vielä nukkua aamun valkenemiseen asti. Jospa koiratkin olisivat jo tästä aamusta viisastuneet ja odottelisivat kellon soittoon asti ennen kuin tulevat minua herättelemään.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kummajainen

Minusta on tullut maailmalla kummajainen. En tunne kuuluvani enää oikein minnekään, eikä minulla ole enää oikein minkäänlaista selkeää viiteryhmää. Etenkin nämä viimeiset kolme vuotta Sudanissa ovat muuttaneet minua ratkaisevalla tavalla. Tämä täkäläinen todellisuuteni on minulle itselleni nykyään niin arkipäiväinen ja tuttu, etten enää oikein saa kiinni siitä miltä elämä täällä ulkopuolisen silmin näyttäisi; en itsestäänselvästi enää näe mikä kaikki täällä on kummallista tai omalaatuista. Olen tottunut elämään näissä olosuhteissa siinä määrin, että minusta on esimerkiksi aivan normaalia ettei puhelinlinja tai internetyhteys toimi. Sähkökatkot tai ongelmat vesipalvelussa eivät nekään yllätä. Kummallisempaa on minusta oikeastaan se jos viikosta toiseen kaikki yhteydet ja palvelut pelaavat. 

Valoa ja varjoa koulun tallilla iltapäivällä.


Samaan aikaan kun täkäläisestä todellisuudesta on tullut tutumpi olen toisaalta myös entisestään etääntynyt länsimaisesta todellisuudesta. Hyllymetrit erilaisia tuoremehuja, konmarittaminen kuin myös häpeämätön unelmien tavoittelu tuntuvat kaikki minusta turhanpäiväisiltä ylellisyyksiltä. Tuntuu käsittämättömältä, että yhtäällä ihmiset katselevat omaisuuttaan sillä silmällä tuoko jokainen yksittäinen esine heille iloa ja pyrkivät loputtomiin kaikilla elämänaloilla kohti unelmiensa täyttymystä, kun täällä toisaalla minun roskani kerätään tien varresta aarteina talteen ja myydään edelleen. 

Tuntuu vaikealta kuroa kokoon etäisyyttä näiden kahden todellisuuden välillä. Vaikealta tuntuu myös selittää sitä kuka minusta on maailmalla tullut. Vaikka ihan kirkkaasti ymmärrän muuttuneeni ja sisimmässäni hyvin tiedän myös millä tavalla, en kuitenkaan jotenkin löydä sanoja sille mitkä ovat ne tärkeimmät elementit mitkä sisimmässäni ovat viime vuosina muuttuneet. 

Valoa ja palmujen varjoa tallilla.


Olen oppinut Sudanissa entistäkin enemmän ottamaan ihmiset ihmisinä. Ulkomuoto, ikä, kansallisuus, uskonto tai mikään muukaan ulkoinen ei itsessään kerro ihmisestä juuri mitään. Ihminen voi olla peittänyt itsensä tatuoinneilla tai hijabilla ja paljastua silti sielunveljeksi tai -sisareksi. Ammatit tai erityisasemat eivät tee minuun minkäänlaista vaikutusta, ennemminkin ehkä päinvastoin. Minun suosiooni kuljetaan ystävällisyyden ja tietynlaisen nöyryyden kautta. Kaiken olennaisen ihmisestä kertoo minulle se miten hän suhtautuu muihin ihmisiin ja eläimiin ympärillään.

Khartumissa on elämää äärestä ääreen: hökkeleitä ja majoja, parempia ja huonompia kerrostaloasuntoja, pienempiä ja suurempia huviloita. Kaikilla ei täällä ole kodeissaan juoksevaa vettä, mutta monessa isommassa talossa onkin sitten toisaalta uima-allas tai vähintäänkin loputtomasti kasteluvettä vaativa nurmikko. Erilaiset lähtökohdat eivät erityisesti aina kannusta yhteisymmärrykseen. Jamaikalta asti olen miettinyt kuinka paljon ja millä tavalla minun on maailman äärissä lupa hermostua ja suuttua kun kaikki ei suju niin kuin toivoisin. Onko minun länsimaisen hyväosaisen koskaan asiallista ärtyillä ihmisille joiden elämä on hyvin paljon omaani raskaampaa ja vaativampaa? 

Aurinko laskee roskaisen niityn taakse tiellä tallilta kohti kotia.


Olen viimeistään täällä todella oppinut, että hyvää elämää voi elää hyvin monella eri tapaa. Omista lähtökohdistani en kykene ymmärtämään kaikenlaisia erilaisia elämäntapoja. Mutta ymmärtäminen ei saa olla hyväksymisen tai kunnioittamisen mitta. Se mikä meistä itsekullekin on itsestäänselvää saattaa olla ihan käsittämätöntä toiselle. Käsittämätöntäkin voi kuitenkin kunnioittaa, ja siihen itse pyrin ja sitä toivon myös omaksi osakseni. 

Jokunen vuosi sitten vanhemman tyttären luokalla opettaja oli käynyt viisivuotiaiden kanssa keskustelua avioliitosta. Monet lapsista eivät olleet ollenkaan voineet ymmärtää sitä, että nainen voisi mennä myös toisen naisen kanssa naimisiin, tai mies toisen miehen kanssa. Kummalliselta vaikutti toisaalta osasta lapsista myös se, että jollakulla olisi enemmän kuin yksi vaimo. Yksi paikallisista lapsista totesi siihen, että mitä kummallista siinä on: jos vaimoja on enemmän tarvitaan taloon vain useampi sänky.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kauneutta etsimässä: Haukka

Khartumin taivaalta ei kauneutta tarvitse kauaa hakea: näitä haukkoja näen tähän aikaan vuodesta pihapiirissä aina kun ulkona liikun. Nyt kun ilma on alkanut täällä mukavasti viilentyä voisin istua ulkona tuntikaupalla ihan vain haukkojen liitoa ihailemassa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Khartumin kauneutta etsimässä: Aurinko

Khartum ei ole kaunis kaupunki. Viime viikkoina silmiini on kuitenkin sattumalta osunut paljon aivan äärimmäisen kauniita kuvia Khartumista: sopivista kuvakulmista otettuja otoksia joista on leikattu tai suorastaan käsitelty pois roskakasat ja kaikki muu ruma. Minua retusoidut kuvat ärsyttävät epärehellisyydessään. Mutta ne ovat inspiroineet minua etsimään Khartumista todellista kauneutta, sellaista mikä näyttää kaupungin sellaisena kuin se kaikessa karuudessaan on. 

Aurinko on täällä vahvasti läsnä aika lailla joka päivä aamusta iltaan asti. Täkäläinen päivänpaiste on kova ja armoton, mutta auringonnousun ja -laskun aikaan kaupunki kylpee pehmeämmässä valossa. En tiedä onko kaikkein taiteen sääntöjen mukaan luvallista ottaa auringosta suoraan kuvia - Khartumin aurinko häikäisee valokuvissakin - mutta kauneuden etsimisen nimessä en kuitenkaan ole voinut vastustaa kiusausta. Käytössäni on vain puhelimen kamera eli kuvat ovat mitä ovat, mutta toivon mukaan antavat edes vähän kuvaa siitä kuinka kaunista voi hetkittäin olla rumassakin kaupungissa. 

Auringonnousu Burrin kaupunginosassa.

Auringonlasku Madanikadulla.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ensimmäiset päivät ilman kauppasanktioita

Viime perjantaiaamuna alkoi kiertää huhuja, että Yhdysvaltain kauppasanktiot poistettaisiin jo ennen seuraavan viikon määräaikaa. Lauantaiaamuna varmistui, että Yhdysvallat oli tosiaan poistanut Sudanin kauppapakotteet. Vietimme viikonlopun kotipiirissä enkä ollenkaan tiedä näkyikö tai kuuluiko sudanilaisten ilo ja helpotus kaupungilla. 

Viikon ensimmäisenä arkipäivänä sunnuntaina kävin ruokakaupassa, jossa teen monesti ostokseni arabiankielisten rukousten soidessa taustalla. Sunnuntaina kaupassa soi kuitenkin yllättäen rukousten sijaan englanninkielinen musiikki. Ensin Kaunotar ja hirviö -elokuvan teemalaulu Beauty and the Beast, sitten A whole new world Aladdin-elokuvasta ja sen jälkeen Whitney Houstonin I will always love you. En tiedä oliko musiikkivalikoima ihan vain sattumaa, mutta sopi jotenkin siihen keventyneeseen tunnelmaan mikä pakotteiden poistamista on seurannut. Minua hymyilytti.

Olen iloinen sudanilaisten puolesta mutta toisaalta paikallisten korkeat odotukset vähän kyllä myös hirvittävät. Yhdysvaltain kauppapakotteita on vuosien varrella syytetty yhdestä jos toisestakin epäkohdasta Sudanissa ja odotukset tuntuvat olevan korkealla, että elämä muuttuu sanktioiden purkamisen myötä täällä nyt ratkaisevalla tavalla. Toisaalta moni tuntuisi kyllä ilahtuvan jo ihan vain siitä, että McDonalds, Burger King ja Kentucky Fried Chicken löytäisivät mahdollisimman pian tiensä Sudaniin. Käytännössä toistaiseksi ei oikein mistään vielä huomaa, että kauppapakotteet on purettu. Elämä jatkuu entisellään ja nähtäväksi jää minkälaisia muutoksia päätös lopulta tuo tullessaan. 

*****

Oman elämäni puolella yritän edelleen tasapainotella kodin, koulun ja omien projektieni välillä. Velvollisuudentuntoisena minusta tuntuu niin kuin minun kuuluisi ehtiä koululle kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin ja kokouksiin, mutta toisaalta huomaan, että mitä enemmän olen koululla ja ylipäänsä liikenteessä kodin ulkopuolella, sen vähemmän saan aikaiseksi ja olen levoton ja ärtynyt. 

Viikonloppuna en lähtenyt mihinkään kotipihaa pitemmälle. Mies ja poika kävivät ulkona juoksulenkillä ja brunssilla ja meillä kävi viikonlopun aikana muutamia vieraita mutta muuten olimme vain omissa oloissamme. Minä ehdin rauhassa pestä pyykkiä niin monta koneellista kuin halusin ja samalla sain kasattua ajatuksia. Levollisen viikonlopun jälkeen tuntui taas vähän helpommalta ymmärtää mihin lähteä mukaan ja mistä kieltäytyä. Siltikin vietän tälläkin viikolla koululla kaksi aamua, yhtenä aamuna vanhempien edustajien kokouksessa ja toisena tutustumassa koulun uuteen tietojenkäsittelyohjelmaan. Kun kaksi aamua viikossa kuluu koululla ei arkiviikosta jää kovin paljon aikaa mihinkään muuhun. Eikä siinä mitään. Tärkeintä juuri nyt taitaisi olla oppia tasapainottelemaan omia odotuksiani sen suhteen mitä kaikkea voin tässä elämäntilanteessa saada aikaan ja millä aikataululla. 

torstai 5. lokakuuta 2017

Viikon päästä

Viikon päästä selviää poistaako Yhdysvallat Sudanin pakotteet. Presidentti Obama aloitti omalla kaudellaan prosessin sanktioiden poistamiseksi, mutta lopullinen päätös jäi Trumpille. Päätöstä pakotteista odotettiin jo kesällä, mutta viime hetkellä Yhdysvallat ilmoitti tarvitsevansa kolme kuukautta lisäaikaa. 

Pakotteet ovat olleet voimassa jo parikymmentä vuotta ja mekin olemme eläneet niiden kanssa nyt jo kolme vuotta. Silloin tällöin niistä on ollut vuosien varrella puhetta täällä niin paikallisten kuin muiden ulkomaalaisten kanssa, mutta suuren osan ajasta sanktiot ovat olleet vain yksi täkäläisen arjen elementti, yksi elämää hankaloittava tekijä täällä. 

Nyt juuri sanktiot ovat täällä kaikilla mielen päällä ja tulevat puheeksi monta kertaa päivässä. Kuluneiden muutaman päivän aikana olen jutellut Yhdysvaltain pakotteista lähes kaikkien kohtaamieni ihmisten kanssa. 

Kukaan ei tunnu tarkkaan tietävän mitä oikein odottaa kävi sanktiopäätöksen kanssa sitten mitä hyvänsä ja olemme siksi kai kukin vähän valppaana ja varuillamme. Yksi esimerkki odottavasta ilmapiiristä on seitsenvuotiaan luokan telttaretki, jonka olisi ollut määrä olla ensi keskiviikosta torstaihin. Tapasin liikunnanopettajan kanssa tänään. Juttelimme siitä kuinka seitsenvuotias voisi osallistua mahdollisimman paljon telttaretken ohjelmaan keliakiastaan huolimatta. Tapaaminen sujui oikein mainiosti. Pian tapaamisemme jälkeen tuli kuitenkin viesti, että sanktiopäätöksen ajankohdan vuoksi telttaretki siirretään toiseen ajankohtaan. 

Kukaan ei tunnu osaavan sanoa kuinka pakotteiden kanssa käy. Joidenkin mielestä on hyvä merkki, että Sudan poistettiin äskettäin Yhdysvaltain matkustuskieltolistalta. Toiset ovat sitä mieltä, että sanktiot ja matkustuskielto ovat kaksi erillistä asiaa. Se mistä tunnumme kuitenkin kaikki olevan täällä yksimielisiä on se, että sanktioiden poistaminen olisi muutos hyvään suuntaan. 

tiistai 3. lokakuuta 2017

Kiirettä

Khartum jaksaa yllättää hyvässä ja pahassa. Ihan tässä kotikadulla on viime päivinä päästy ihmettelemään niin villiä apinaa, lepakkoja kuin myös likavesiviemärin vuotamista kadulle. Liikenteessä olen kuluneiden päivien aikana nähnyt muun muassa jos jonkinlaisia holtittomia ohituksia, autonrengasta vaihdettavan lunkisti keskellä kiireistä risteystä, ja iltapäiväruuhkassa autojen ja tuktukien keskellä hevosen ja kärryt. 

Ruuhkassa velloo eteenpäin niin autoja, tuktukeja kuin aika ajoin myös aaseja ja hevosia kärryineen. Oranssin rekan kyydissä paikalliseen perinteiseen asuun pukeutuneita miehiä.


Tekisi mieli rauhassa tarkkailla ja mietiskellä tätä täkäläistä ympäristöä, mutta siihen on harvoin tilaisuutta kun koko ajan on vähän kiire. Minun pitäisi muistaa olla tarkkana sen suhteen, etten ole liikaa menossa; tarvitsen melko paljon rauhallista aikaa itsekseni kaiken kiireen vastapainoksi. Mutta toisaalta kiusaus on suuri yrittää näin kouluvuoden alkuun kaivertaa vapaista hetkistä aikaa uusille tulokkaille. Minun ensimmäinen vuoteni täällä Khartumissa oli niin yksinäinen ja raskas, että haluan osaltani yrittää parhaani auttaa muita asettumaan. Tänä aamuna kävin tapaamassa kahta uutta tulokasta ja huomenaamu sujuu samanlaisissa merkeissä. 

Olin ajatellut, että torstaiaamuna saisin tilaisuuden hetken ihan olla vain, mutta eilen tulikin torstaiaamulle kutsu esikoisen luokan tilaisuuteen. Eikä tässä liiaksi asti vapaita hetkiä ole lähipäivinä muutenkaan. Tänä iltana meille on tulossa illallisvieraita - tosin myös ystävä kylään laittamaan ruokaa - ja huomenillalla on yhdeksänvuotiaalla esikoisella vihdoin syksyn ensimmäinen ratsastustunti. En tiedä pojasta, mutta minua vähän jännittää uusi ratsastuksenopettaja ja tallin uudet kuviot! Seitsenvuotiasta keskimmäistä taisi jännittää myös, niinkin paljon, että hän yhtäkkiä päätti, ettei tänä lukuvuonna haluakaan ratsastaa.  

Siniset katumainokset ilahduttavat minua - ne tuovat väriä harmaanruskeaan katukuvaan.


Jossain välissä tällä viikolla pitäisi myös ehtiä tapaamaan yhtä lasten liikunnanopettajista. Seitsenvuotiaalla on ensi viikolla edessä koulun telttaretki ja haluan varmistaa, että tytön onnistuu olla mahdollisimman paljon mukana telttareissun ohjelmassa keliakiastaan huolimatta. Lapset sopivat yhdessä etukäteen mitä haluavat syödä, tuovat kotoa ruoka-aineet ja tekevät itse retkikeittimellä telttaseurueelleen ilta-aterian. En ollenkaan vielä tiedä kenen kanssa seitsenvuotiaamme tulee olemaan samassa teltassa, mutta oli hänellä kaverinaan kuka hyvänsä, ihan ylipäänsä en uskalla luottaa sen varaan, että yhdessä valmistettu ateria olisi varmasti kaikkinensa gluteeniton. Minun täytyy siis lähettää tytölle omat ruuat mukaan. Tiedän esikoisen telttareissuista, että ruokailun lisäksi illalla juodaan kaakaota ja aamulla syödään puuroa. Kaikki kaakaojauheet täällä eivät ikävä kyllä ole gluteenittomia, puurosta nyt puhumattakaan, eli aikamoinen muonakassi täytynee tytölle lähettää mukaan. Toivon, että liikunnanopettajan kanssa on helppo tehdä tämän asian suhteen yhteistyötä. Kyseessä on ihan uusi opettaja jota en tunne vielä ollenkaan, joten en oikein tiedä mitä odottaa.

Tämä edessä aukeava näkymä on (itsellenikin selittämättömästä syystä) yksi lempinäkymistäni täällä Khartumissa.



No, jospa viikonloppuna saisin tilaisuuden ihan vain istua ja ihmetellä jonkun hetken verran.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Kotipiirissä

Vastapäisen talon edestä karsittiin viime viikolla puita harvemmaksi. Ero entiseen on valtava. Nyt ei kotikadullamme ole armottomalta auringonpaisteelta juuri ollenkaan suojaa, ja yläkerran ikkunoista on meiltä yhtäkkiä suora näköyhteys vastakkaisen naapurin talolle. 

Naapurin talon katolla on yksinäinen rautasänky, jossa arvatenkin nukkuu yönsä joku naapurin palvelusväestä. Täällä on edelleen ihan tavallista nukkua kuumalla säällä ulkona, joko talon tuntumassa tai juurikin katolla. Minä katselen täältä kadun toiselta puolelta sänkyä katolla ja mietin hyttysiä ja muita ötököitä ja ennen kaikkea sitä kuinka turvattoman näköinen sänky on tasakaton reunustalla. Jos siitä yöllä unissaan kääntäisi vahingossa kylkeä yli sängyn reunan saattaisi tipahtaa samalla koko matkan katolta maahan asti. 

Kuka erottaa katolla sängyn?


Meidän omalla pihallamme on neempuu kasvanut hetkessä valtavaksi. Sitäkin on pakko pian karsia. Minua huolestuttaa puuhun pesinyt kottaraisperhe. Miten puun saisi pienemmäksi kyläloistokottaraisia häiritsemättä? Iltaisin metallinkiiltävät kottaraiset lentävät pienenä parvena pihamme yllä ja laskeutuvat välillä pihalle nokkimaan nurmikkoa. Niiden ääni muistuttaa minusta vähän oven narinaa, mutta komeita ne ovat sulkapeittoineen joka valosta riippuen taittuu joko metallinsiniseen tai -vihreään.

Vaikka asumme ihan kaupungin keskellä päällimmäisenä pihallamme kuuluu tavallisesti lintujen kiihkeä jutustelu, vasta etäämpänä autojen surina ja muut kaupungin äänet. 


Neempuu on kasvanut hetkessä suureksi.


Pihallamme pääsee ihailemaan jos jonkinlaisia lintuja. Suurimpia ja komeimpia ovat haukat, joihin en varmasti koskaan kyllästy. Muutama päivä sitten olin koirien kanssa pihalla kun minua kohti lensi niin suuri perhonen, että ihan säikähdin. Perhonen oli yhtä suuri kuin pihapiirimme pienimmät linnut jotka ovat kolibrin kokoluokkaa mutta eivät kolibreja kuitenkaan. En ole onnistunut selvittämään mistä pikkulinnusta tarkalleen on kyse. Kolibrinkin olen kyllä joskus ollut pihalla näkevinäni. 

Aika ajoin yhtä pensastamme käy syömässä parvi sininiskahiiroja. Niillä on mainion pitkä pyrstö ja töyhtö pään päällä. Pyörii pihalla toki myös ihan tavallisia varpusia ja kyyhkyjäkin. Suomalaisentyyppisiä puluja en muista täällä nähneeni mutta kyyhkylintuja on muuten paljon. Kyyhkyt ovat laittaneet pesän useampaan talomme ikkunaan kalterien lomaan ja kyyhkyjen kurnutusta kuuluu hiljaisina hetkinä eri puolilta taloa. Aika ajoin kyyhkynpoikaset tipahtelevat pesistään jotka minusta näyttävät usein aika kehnosti kyhätyiltä. Puutarhahanskat käsissä olen tässä vuosien varrella toimittanut takaisin pesään jo useamman kyyhkynpoikasen. 

Varpunen ja kyyhkynen aamuauringossa pikkilanka-aidalla.


Luonto tulee meillä ikävä kyllä myös sisälle. Käyn keittiössä tällä hetkellä taas kerran taistelua sokerimuurahaisia vastaan. Muurahaisia tuntuu olevan ihan loputtomasti. Ne tulevat sisään ovista ja ikkunoista, kaappien takaa, seinien halkeamista. Samaan aikaan kun yritän päästä muurahaisista eroon toisaalta ihailen niiden tarmokkuutta ja ahkeruutta. Mietin eilen muurahaisten puuhia seuraillessani kuinka me kiertolaispuolisot olemme vähän kuin muurahaiset. Jokaisen muuton kohdalla rakennamme yhä uudestaan tyhjästä uuden pesän. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla ahkera ja tarmokas jos mielii saada elämän uusissa kuvioissa toimimaan. Muurahaisista eroamme tosin kyllä ainakin siinä, että uutta kotia rakentaessamme me puolisot usein itkemme ja ärtyilemme, turhaudumme ja pysähdymme ihmettelemään mitähän tästä taas tulee. Muurahaiset eivät taida paljon mietiskellä tai murehtia, tekevät vain sen mitä milloinkin on tehtävä. Ihailtavaa tarmokkuutta ja peräänantamattomuutta todellakin. 

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Elämä voittaa

Olen vieläkin vähän tolaltani miehen sairastumisen vuoksi vaikka nyt on jo kahden täkäläisen lääkärin ja moninaisten laboratoriokokeiden toimesta todettu, että hän on toipumassa hyvää vauhtia. 

Olen moneen kertaan käynyt läpi sairauspäivien tapahtumia ja tunnelmia useamman ystävän, tuttavan ja vähän tuntemattomampienkin kanssa. Mieheni kanssa olemme vihdoin rohjenneet vertailla kokemuksia ja tuntemuksia niitten päivien osalta kun hän oli kovasti sairaana sairaalassa ja minä lasten kanssa Venetsiassa. 

Oikein synkällä hetkellä kanaalien kaupungissa minä ihmettelin minne ihmeessä menen jos mies ei selviäkään. Me olemme Sudanissa mieheni työn vuoksi, enkä olisi yhtään itsenäisempi täällä vaikka kävisin itsekin töissä: meidän kotimme on miehen toimiston nimissä, ja lasten koulukuviot niin ikään miehen työn varassa. Jos miehelle tapahtuisi jotakin meidän elämässämme muuttuisi kertaheitolla ihan kaikki. Se on aika pysäyttävä ajatus.

Suurimmat huolet ja murheet on nyt kuitenkin kai tältä erää pian puhuttu ja käsitelty pois mielestä ja elämä alkaa voittaa. En ole enää koko ajan huolissani miehestä ja hänen voinnistaan. Uskallan vähän kerrallaan taas luottaa tulevaisuuteen. Tällä viikolla minusta on pitkästä aikaa alkanut tuntua omalta itseltäni. Eilen jaksoin ensimmäistä kertaa miehen sairastumisen jälkeen keskittyä itseeni siinä määrin, että laitoin vähän meikkiä. 

Pitkä viikonloppu antaa lisää aikaa rauhoittua. Islamilainen uusi vuosi julistettiin eilen iltapäivällä torstaiksi ja sen myötä niin miehellä kuin lapsillakin on huominen päivä vapaata, ja sen päälle tavalliset viikonloppupäivät perjantai ja lauantai. Kolmepäiväinen viikonloppu tulee tarpeeseen. Ehdimme vapaapäivien aikana nähdä pitkästä aikaa ystäviä mutta viettää riittävästi aikaa myös kotona omalla porukalla. Odotan viikonloppua innolla, ja tulevaa täyttä viikkoakin vaihteeksi ihan hyvillä mielin. 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Koulun ja kodin (epä)tasapaino

Omasta lapsuudestani en muista, että koulu olisi tullut näin paljon kotiin. Minun lapsuudessani koulussa käytiin oppimassa, kotona tehtiin jonkun verran läksyjä ja luettiiin aika ajoin kokeisiin, mutta sen enempää ei koulu juuri tuntunut tai näkynyt kotona. Täällä tilanne on aika erilainen. 

Ärsyynnyin vähän kun kuulin, että yksi pojan opettajista oli antanut ohjeen siitä kuinka paljon lapsilla on lupa käyttää koulun iPadejä kotona. Läksyt ovat asia erikseen, mutta muuten lasten ruutuaika kotona on mielestäni täysin meidän vanhempien päätettävissä, eikä siihen ole opettajilla sanomista. Sivumennen sanoen opettaja antaisi pojan käyttää iPadiä kotona enemmän kuin mitä itse pidän sopivana.

Yhdeksänvuotiaan esikoisen läksyt veivät keskiviikkona iltapäivästä puolitoista-kaksi tuntia, osa siitä iPadin ääressä. Poika tutki sinä aikana muun muassa erilaisten kertotaulujen pienimpiä yhteisiä jaettavia. Seitsenvuotias keskimmäinen suoriutui kotitehtävistään tällä kertaa melko nopeasti, noin kolmessa vartissa. Seitsenvuotias harjoitteli keskiviikkoisissa läksyissään oikeinkirjoitusta ja kolminumeroisten lukujen yhteenlaskua allekkain. Läksyjä on sekä seitsenvuotiaalla että yhdeksänvuotiaalla joka arki-ilta torstaita lukuunottamatta. Viikonlopuksi ei siis sentään onneksi läksyjä tule.

Nuorimmainen toi toisaalta eilen torstaina koulusta viikonlopuksi kotiin luokan nallekarhun. Kolmevuotiasta täytyy viikonlopun aikana auttaa piirtämään kuva nallen vierailusta meidän luonamme. Ihan suloinen ajatus, mutta tässä väsyneessä tilassani tuntuu tällä hetkellä kuitenkin minusta lähinnä vain ylimääräiseltä koulutehtävältä. 

Olen tällä viikolla lasten jokapäiväisten läksyjen seuraamisen ja koululounasvalmistelujen lisäksi käyttänyt toistaiseksi jo useamman tunnin kouluasioihin. Ystäväni ilmoitti minut jokunen viikko sitten nuorimmaisen luokan vanhempien edustajaksi. Alkuviikosta istuin puolisentoista tuntia kokouksessa muiden luokkatasojen vanhempien edustajien kanssa. Sittemmin olen pistänyt pystyyn whatsapp-ryhmän nuorimmaisen luokkakaverien vanhemmille - sinänsä ihan pikkujuttu mutta vie kyllä aika lailla aikaa kirjata puhelimen muistiin kaikkien vanhempien whatsapp-numerot - ja ollut useampaan kertaan sähköpostitse yhteydessä niin luokan opettajaan kuin vanhempiinkin.

Mielelläni olen etenkin uusien tulokkaiden tukena koululla ja vanhempien edustaminen on siinä mielessä ihan mukavaa ja luontaista hommaa. Mutta kun olen aamupäivän pyöritellyt mielessäni koulujuttuja vanhempien edustajan näkökulmasta, ja iltapäivästä suuri osa on kulunut lasten läksyjen parissa, tuntuu minusta vahvasti siltä, että koulu vie liikaa aikaa meidän arjestamme, etenkin lasten arki-iltapäivistä. 

Elämässä on niin paljon muutakin! Ainakin pienten lasten kohdalla koulun pitäisi minusta olla perhe-elämää pienemmässä roolissa. Siitä on kuitenkin vaikea pitää näissä oloissa kiinni, ei vähiten siksi, että niin harva täällä näkee mitään huonoa siinä, että koulu näin vahvasti hallitsee lasten elämää ihan pienestä asti.

Eilen illalla alkoi meillä onneksi viikonloppu. Tosin viikonlopustakin osa tulee kulumaan koululla: lauantai-iltapäivällä olemme menossa koululle juhlistamaan uuden kouluvuoden alkua koko koulun yhteisellä picnicillä. Ja ensi viikon arkiaamuista on koulu varannut toistaiseksi jo kaksi. Keskiviikkona koululla on lippujuhla jossa meidän keskimmäinen edustaa Suomea, ja torstaina on viides- ja kuudesluokkalaisten vanhemmat kutsuttu keskustelemaan lastemme internetin käytöstä turvallisuusnäkökulmasta. Toivoisin, että meno tästä syksyn mittaan rauhoittuisi mutta vanhasta muistista tiedän, että lokakuussa koululla on vielä syyskuutakin enemmän tapahtumia joihin vanhempien odotetaan osallistuvan.