torstai 27. huhtikuuta 2017

Punainen lanka

Nelikymppisyys, uupumus ja kulman takana odottava uusi elämänvaihe ovat pakottaneet minut ottamaan tänä keväänä mittaa itsestäni. Monet vanhat ja uudemmatkin asiat ovat mielessäni loksahtaneet kuluneiden kuukausien aikana paikoilleen ja loksahtelevat hiljakseen edelleenkin. 

Neljäänkymmeneen vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista. Vaikka yhtäältä elämäni näyttäytyy minulle pitkälti hyvinkin johdonmukaisena kaarena, tuntuu toisaalta kuitenkin aika ajoin siltä kuin olisin oikeastaan elänyt monta erillistä elämää. 

Lapsuusaikaan kuuluivat ennen kaikkea oma perhe, päiväkoti ja kesäpaikkamme Siuntiossa. Nuoruuttani värittivät muun muassa kallionlukiolaisuus ja kielikurssikesät Jerseyn saarella. 

Aikuisuuteen astuin ensin varovasti Helsingin Punavuoressa omassa yksiössäni ja sitten ihan viimeistään yliopistossa Bristolissa, Englannissa. Bristolin vuodet toivat elämääni pari tärkeää ihmistä jotka osaltaan vahvasti vaikuttivat elämäni suuntaan. Yhden tärkeän ihmisen vuoksi hakeuduin yliopistovuosien päälle työharjoitteluun Washington DC:hin. Se elämänvaihe loppui työharjoittelun päättymiseen.

Hauska umpikuja Bristolissa.

Työharjoittelua seuraavan kesän vietin Suomessa. Syksyllä muutin Lontooseen tekemään toista yliopistotutkintoa. Vuotena-parina Lontoossa tapahtui niin paljon, että aika Lontoossa on sekin kuin oma elämänsä. Lontoosta muutin joksikin aikaa New Yorkiin. New Yorkin aika oli osin jatkoa Lontoolle, mutta toisaalta monessa mielessä ihan oma erillinen ja varsin täysi elämänvaiheensa sekin. 

New Yorkia seurasi taas lyhyt jakso Helsingissä. Kuukausista Helsingissä muistan ennen kaikkea sen miten talviaamuisin hämärässä matkalla töihin tuntui lohduttomalta kun juurikaan kukaan vastaantulija ei kohdannut katsettani. Olin yksinäinen. Useiden ulkomaanvuosien jälkeen en tuntenut löytäväni omaa paikkaani Suomesta. 

Suomesta muutin Brysseliin ja parista vuodesta Brysselissä muodostui niistäkin oma elämänvaiheensa ja kokonaisuutensa. Se vaihe päättyy mielessäni erääseen lauantaiaamuun jona mies ja minä istuimme pitkän kävelylenkin jälkeen kaupungin keskustassa brunssilla. Siinä hetkessä minä yhtäkkiä kirkkaasti ymmärsin mitä tarkoittaa se, että olemme tekemässä lähtöä Brysselistä kohti tuntematonta. Surin kyynelet silmissä eroa kissoistamme ja sanoin miehelle, ettemme saa koskaan unohtaa kuinka hyvää ja onnellista oli elämämme Brysselissä - ettemme olleet suinkaan lähdössä pakoon mitään vaan kohti uutta. Muutama kuukausi sen jälkeen kissamme muuttivat Suomeen minun vanhempieni rakkaiksi lemmikeiksi ja mies ja minä suuntasimme puolestaan Jamaikalle. 

Brysselin kotimme villinä rehottava pikku puutarha.


Jamaika oli taas yksi elämä, Belize toinen, ja Sudan omansa. Jokaisen muuton ja suuren muutoksen myötä olen omaksunut paljon uutta, tutustunut uusiin tärkeisiin ihmisiin, rakentanut vähän kerrallaan elämäni uudelleen jokaiseen uuteen paikkaan. Jokaisen muuton ja muutoksen myötä olen myös menettänyt enemmän tai vähemmän pysyvästi monta tärkeää ihmistä ja asiaa, ja unohtanut valtavasti arkipäiväisiä itsestäänselvyyksiä milloin mistäkin todellisuudesta. 

Jokaisesta elämänvaiheesta nousee vahvasti mieleen yksittäisiä asioita, tärkeitä ihmisiä ja tunnelmia. Joskus muistot johtavat harhaan. Ihan sattumankauppaa ja vahingossa päädyin eilen lukemaan vanhoja sähköposteja joista osan olin kirjoittanut jopa seitsemäntoista vuotta sitten. Olen kauan ajatellut olleeni niihin aikoihin ihan liian kiltti, arka ja nöyrä, mutta vanhoista posteista sainkin yhtäkkiä ihan toisenlaisen tuntuman parikymppiseen itseeni: sähköpostit oli kirjoittanut raivokkaan rehellinen nuori nainen joka rohkeasti seurasi sydäntään ja viimeiseen asti puolusti omia ajatuksiaan ja tunteitaan. 

Jos vaikka olenkin elänyt useamman elämän ja ehtinyt monien muuttojen myötä unohtaa masentavan paljon sellaista mikä on joskus ollut minulle ensiarvoisen tärkeää, oli huojentavaa vanhojen postien myötä huomata, että läpi vaihtuvien elämänvaiheiden olen kuitenkin jo pitkän aikaa ollut aika lailla tämä sama oma itseni. 

Ilmoitustaulu Belmopanin keskustassa. On vaikea uskoa, että jätimme Belizen taaksemme jo kohta kolme vuotta sitten. Koskakohan lakkaan ikävöimästä sinne?

22 kommenttia:

  1. Ihana postaus <3 Koen etta elamani jakautuu vahvasti aikaan Suomessa ja Suomesta lahdön jalkeen. Koen muuttuneeni ihan erilaiseksi ihmiseksi Suomen elamani jalkeen mutta silla tuskin on tekemista vain lahdölla vaan lahinna vuosien karttumisella. Palaan nykyisin tiettyihin aikoihin eri maissa ja yritan saada kiinni jostain muistosta mutta monesti se muisto karkaa enka löyda enaa tarkkaan ihmisten kasvoja, tilanteita tai loppuhuipennusta. Olisinpa dokumentoinnut tapahtumia enemmin paivakirjaan tai kuviin mutta silloin oli kai muuta tekemista ja hyva niin. Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Petra!

      Minäkin olen kyllä muuttunutkin vuosien varrella ja tosiaan on vaikea sanoa mitkä kaikki muutokset lopulta liittyvät eri paikkoihin tai kohtaamiini ihmisiin ja mitkä sitten ihan vain omaan kasvuun ja kehitykseen.

      Olen kahden vaiheilla sen suhteen olisiko pitänyt enemmän pitää kirjaa vanhoista asioista ja tutuista, että paremmin muistaisin ne vuosien päästä. Yhtäältä harmittaa ja surettaa kaikki se minkä olen unohtanut, mutta toisaalta olen miettinyt, että ehkä kaikki se mikä on kaikkien muuttojen ja muutosten jälkeenkin pysynyt mielessä on lopulta se mitä minun kuuluukin muistaa?

      Hyvää viikonloppua sinnekinpäin!

      Poista
  2. Olet aivan uskomaton kirjoittaja ja nautin niin valtavasti blogistasi, vaikka tämä onkin ensimmäinen kerta, kun kommentoin. Yleensä imetän lukiessani enkä onnistu yhdellä kädellä kirjoittamaan :-D

    Mutta siis, KIITOS kun jaat palan itsestäsi täällä. Olet uskomaton, kaunis, valoisa ihminen, aivan upea.

    Kaikkea hyvää sinulle nyt ja aina <3

    Terveisin toinen kotiäiti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle ihanasta palautteesta! Olen ihan häkeltynyt.

      Välillä tämä blogihomma mietityttää kovastikin. Blogi on minulle tosi tärkeä kanava jonka kautta jäsentää omia ajatuksiani ja tunnelmiani, mutta toisaalta varsinkin näitten vähän henkilökohtaisempien kirjoitusten julkaisemista harkitsen kyllä muutamaankin kertaan. Mietin paljon sitä tämänkin kirjoituksen kohdalla, että kenelle oikeastaan kirjoitan ja miksi. Ihan hirveän arvokasta on siis kuulla, että blogi kolahtaa! Ja voi, hyvin ymmärrän tuon, että blogeja tulee luettua imettäessä mutta silloin ei toisaalta kommentointi onnistu. Kuulostaa tutulta. Nytpä tiedän, että olet siellä linjoilla mukana lapsi sylissä :) Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos vielä kerran.

      Poista
  3. Hieno kirjoitus Kata.Löysin tästä kirjoituksestasi paljon samaa mitä on ollut omassakin elämässäni,eli lähtemisiä,saapumisia,eri.maita,eri kulttuureja,uusia ihmisiä,hyvästejä,ja välillä Suomessakin. Kaikki vaiheet ovat jättäneet jälkensä.Hauskaa Vappua vaikkei sielläpäin sellaista vietetäkkään 🎈🎈🎈💗

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jael. Tällainen kiertolaiselämä on aika omanlaisensa kokemus ja sellaisenaan yhdistää kuului kunkin settiin sitten mitä maita hyvänsä.

      Hyvää vappua ja toukokuun alkua sinnekin! Täällä ei tosiaan vappua vietetä emmekä itsekään sitä huomioineet. Hurjalta tuntuu kyllä, että on taas jo toukokuu! Tänään alkaa virallinen lähtölasku kesälomaan :)

      Poista
  4. Paljon samanlaisia ajatuksia myös täällä, ja elämässä tosiaan monta erillistä jaksoa - omaa elämäänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kai se elämä lopulta kaikkialla etenee, jaksoittain, yhdestä elämänvaiheesta toiseen.

      Sulla onkin taas uusi vaihe käsillä? Jännältä kuulostaa ja hyvällä tavalla työntäyteiseltä!

      Poista
  5. Ihanaa lukea toisten kokemuksista ulkomaan vuosista. Itse koen kovinta kriisiä Suomeen palattuani ja tuntuu joskus hankalalta kun on niin paljon itsekin kokenut ja muuttunut vuosien varrella. Tuntuu niin tutulta!
    Iso lämmin halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on vaikeaa tässä kiertolaisuudessa niin lähteminen kuin saapuminenkin. Ja paluumuutto on ehkäpä se vaikein muutto, tai itselleni ainakin olivat aikoinaan kaudet Suomessa haastavia. Sitä on tosiaan itse muuttunut ja kokenut kaikenlaista mutta siellä vanhoissa tutuissa maisemissa kaikki se yhtäkkiä tuntuu jotenkin katoavan... Muistan miten Bristolin vuosien jälkeen mietin, että olisi ollut arvokasta jos joku olisi osannut kertoa minulle etukäteen kuinka vaikeaa saattaa olla palata maailmalta takaisin Suomeen. Olisin varmasti silti lähtenyt, mutta olisin paremmin osannut valmistautua siihen mikä odotti: ulkopuolisuuden tunteisiin omassa kotimaassa.

      Halauksia ja paljon tsemppiä paluumuuttoon!

      Poista
  6. Mä näen niin paljon itseäni kirjoituksessasi. Mun lapsuus oli Tampereella. Mä halusin kanssa ulkomaille joten muutin Usaan. Niiden vuosien jälkeen muutin Pariisiin. Sieltä muutimme ranskalaisen mieheni kanssa Kanadaan. Elämäni on siis jakautunut neljään osaan. Mä olen myös nelikymppinen. En tunne itseäni kovin suomalaiseksi. Joskus kaipaan Pariisiin. Usassa on kiva käydä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa mainiota kuulla, että löysit kirjoituksesta yhtäläisyyksiä omaan elämääsi! En ollut ollenkaan varma tarjoaako tämä kirjoitus kenelläkään muulle oikein mitään mutta päätin sen lopulta kuitenkin julkaista itselleni muistoksi siitä minkälaisia mietteitä vanhojen sähköpostieni lukeminen minussa herätti.

      Minulla on ikävä moneen paikkaan, mm tänään tuli yhtäkkiä pakottavan ikävä opiskelija-aikaa Lontoossa, ja viime aikoina on useasti ollut ikävä Miamiin missä vietimme monta ihanaa pitkää viikonloppua sekä Jamaikan- että Belizenvuosina. Belizeen on vähän ikävä koko ajan, ja Suomesta ja muualta maailmasta ikävöin kroonisesti perheenjäseniä ja läheisiä ystäviä. Vuodet maailmalla on antaneet paljon mutta tuoneet mukanaan myös paljon surua ja haikeutta!

      Minäkään en oikeastaan tunne itseäni hirveän suomalaiseksi, mutta toisaalta olen kyllä monessa mielessä juurikin ihan hirveän suomalainen! Täällä Sudanissa suomalaisuuteni on oikeastaan korostunut enemmän kuin vuosiin, huomaan täällä paljon miettiväni "mutta meillä Suomessa"... En oikein edes tiedä miksi juuri nyt ja miksi juuri täällä. Monia aikaisempia kotimaitani en ole samalla tapaa verrannut Suomeen. Enkä edes ole oikeasti kovin hyvin nyky-Suomen menosta selvillä vaan mielessäni on vahvasti edelleen lapsuuteni ja nuoruuteni Suomi.

      Poista
  7. Noh, jos joudut miettimään kenelle kirjoitat niin MINULLE! Miten nämä sun tekstit puhuttelevatkaan tällaista ailahtelevaa ja omia valintojaan kyseenalaistavaa kolmekymppistä, joka yhtä aikaa haluaisi pikakelata sellaiseen hetkeen että tietää vastaukset kaikkeen ja toisaalta samalla nauttia tästä epävarmuuden ja seikkailun sekamelskasta. Eli kiitos, nämä antavat paljon ajatuksia, sun ihanat kirjoitukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihan parasta palautetta!

      Pahaa pelkään, ettei sellaista hetkeä tulekaan, että tietäisi vastaukset kaikkeen. Musta tuntuu, että mitä enemmän elän sen vähemmän varma olen yhdestä jos toisestakin asiasta. Mutta koko ajan taidan toisaalta paremmin osata sietää epävarmuutta ja omaa tietämättömyyttäni. Että jotain kehitystä sentään!

      Ja muuten omaan blogiisi meinaan melkein jokaiseen kirjoitukseen kommentoida mutta aina en ehdi tai sanat eivät vain asetu oikein. Mm kirja-arvostelu kolahti (vaikken ole itse kirjaa lukenutkaan) ja "pahoja" lapsia olen miettinyt monelta kannalta itsekin viime vuosina.

      Poista
  8. Hei, kiva käydä some-hiljaisuudestani täällä. Aivan upea kirjoitus, todella kauniisti kuvailtua elämää vaiheineen ja hetkineen. Mainitsit että olit ikävöinyt opiskelija-aikaa ja eri paikkoja. Mullakin on joskus ikävä nimenomaan jotain tiettyä aikaa esim opiskeluaikaani Belgiassa ja ystäviä siltä ajalta. Se on jotenkin hassua, eihän siihen mitenkään voisi tai haluaisikaan palatakaan. Eri elämänvaiheet varmaan korostuvat tässä kiertolaisuudessa selkeiksi aikakausiksi muuttojen ja eri maiden myötä. Joskus se on vaikeaa ja haikeaa, mutta hirveän opettavaista. En oikein osaa kuvitellakaan minkälaista olisi jos ei näitä eri vaiheita ja maita olisi ollutkaan..että olisi pysynyt yhdessä ja samassa maassa. Mulle tuli joku ujous tai uskaltamattomuus jakaa elämää blogitse, mutta kiva lukea teidän kuulumisia. Hyvää kevättä ja kesän odotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En itsekään osaa kuvitella minkälaista se sitten olisi jos olisin jäänyt jonnekin aloilleni. MInä itse olisin tietysti edelleen silloinkin, mutta en kyllä tämä sama minä, sillä jokainen maa ja elämänvaihe on opettanut niin paljon kaikenlaista.

      Tosi kiva kuulla susta pitkästä aikaa! Mullekin tulee välillä sellainen olo, että miksi ihmeessä jaan näitä ajatuksiani täällä blogissa. Mutta jotenkin toisaalta on niin suuri tarve kirjoittaa ja käydä keskustelua muiden kanssa, etten oikein osaa olla jakamattakaan.

      Oikein hyvää kevättä! Teilläkin taitaa olla jo aika kuuma?

      Poista
    2. Niin, ei olisi muovautunut samaksi minäksi jos olisi ollut paikoillaan - vähän hassu ajatus sekin.

      Kuuma on täälläkin! Vielä viime viikolla kävelin koululle, mutta nyt en ole pariin päivään kuumuudelta pystynyt.

      Poista
    3. Täällä on täytynyt myös vähentää kaikenlaista turhaa ulkona liikkumista. Näissä lämpötiloissa alkaa olla väsyttävää ihan vain jo ulkona varjossa istuminenkin. Eilen pojan ratsastustunti peruuntui kun lämpötila koulun tallin tuntumassa nousi yli 50 asteen.

      Poista
  9. Ihana kirjoitus! Ja miten valtavasti muisteltavaa - ei ihme, jos tässä vaiheessa hiukan uuvuttaa. Olet tavallaan elänyt useamman ihmisen edestä. Olipa teillä muuten kaunis piha Brysselissä. Pidin kovasti Brysselin talojen monenkirjavuudesta, tilavuudesta ja persoonallisuudesta. Ehkäpä se ikävä Belmopaniin ei mene koskaan ohi. Mutta uskon, että opit elämään sen kanssa. Minä ikävöin edelleen Brysselin taloani, joka tuntui jo kynnyksellä kodilta. Sellaista tunnetta ei tule kovin monen asunnon/talon kanssa, ei välttämättä yhdenkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävästä Belizeen on tosiaan tullut meille osa arkea. Se on löytänyt mieleni perukoilta paikkansa muun muassa Bristolin ja Lontoon ikävän vierestä. Toivon kuitenkin, että ennen pitkää päädymme asumaan johonkin sellaiseen paikkaan josta tulee yhtä lailla koti kuin mitä Belmopan oli. Luulen, että se veisi pois ikävän aktiivisimman terän. Khartumiin en ole melkein kolmessakaan vuodessa kunnolla kotiutunut enkä varmaan koskaan oikein kotiudukaan, eikä Khartum siksi ole koskaan oikein ottanut Belmopanin paikkaa mielessäni.

      Brysselin pihamme oli minustakin ihana! Viihdyin ylipäänsä hirveän hyvin talossamme Brysselissä, meillä oli siellä ihana pieni elämä kissoinemme. Sitäkin ikävöin. Voin hetkessä kuvitella itseni kotiovelle Brysseliin, kissat vastassa puskemassa jalkoihin.

      Aika paljon ikävää ja kaipausta mahtuu mieleen vaikka päällisin puolin olisikin ihan hyvällä tuulella!

      Poista
  10. Hei pitkästä aikaa. Pitkästä aikaa istun tutulla omalla kenialaisella banaaninlehtipenkilläni teekupposen kanssa ja pääsen sukeltamaan pariksi tunniksi omaan maailmaani. Ihana ja kaunis kirjoitus, vuolaat kyyneleet silmissä luin. Samalla miettin, että miksi tämä näin koskettaa, mutta inhimillinen ja rehellinen lähestyminen koskettaa, kosketuspinta omaan elämääni ja toisaalta taas se, kuinka monesti olet lähtenyt ja kuinka minulle siitä huokuu semmoinen kiitollisuus elämää, paikkoja ja vaiheita kohtaan.

    Toivottavasti Poppy on jo paremmassa kunnossa. Ja toivottavasti olet saanut lepoa. Toukokuu ja täällä vielä kesäkuu on tosiaankin haikeaa aikeaa, niin moni lähtee ja niin moni ihmissuhde muuttaa muotoaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hienoa kuulla, että tämä kirjoitus on koskettanut ihan kyyneliin asti! Minä kun pelkäsin vähän, että tällainen muistelu vaikuttaisi vain kamalan itseriittoiselta ja tosiaan aika pitkään mietin kenelle tätä oikein kirjoitan ja harkitsin julkaistako tekstiä ollenkaan.

      Olen tosiaankin äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut elää hyvää, antoisaa ja mielenkiintoista elämää ja tutustua moniin ihaniin ihmisiin. Toisaalta itse luen tämän tekstin rivien välistä ennen kaikkea hirveästi haikeutta. Tuntuu pahalta, että olen unohtanut vuosien varrelta niin monta ihmistä ja asiaa, ja moneen elämänvaiheeseen ja aikaan on aika ajoin kovakin ikävä. Osin haikeus toisaalta varmasti liittyy myös tähän täkäläiseen toukokuuhun. Huomenna on edessä viimeinen ratsastustunti mahtavan opettajan ohjauksessa ja parin viikon päästä sanotaan enemmänkin hyvästejä.

      Poppy-koira tokeni antibiooteilla ihan entiselleen mutta tänään käytiin taas Poppyn kanssa eläinlääkärissä, tällä kertaa pahasti turvonneen ikenen ja kainaloon ilmaantuneen patin vuoksi. Kumpikin osoittautui onneksi ihan pikkujutuiksi mutta hammasta katsoakseen eläinlääkäri joutui vähän rauhoittamaan Poppya ja se on edelleen vähän hutera! Vaan onneksi kaikki on hyvin ja täällä päästään hyvillä mielin viikonlopunviettoon.

      Hyvää viikonloppua myös Panamaan! Onpa kiva kun olet taas linjoilla!

      Poista

Kiitos kommentistasi!