keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kummajainen

Minusta on tullut maailmalla kummajainen. En tunne kuuluvani enää oikein minnekään, eikä minulla ole enää oikein minkäänlaista selkeää viiteryhmää. Etenkin nämä viimeiset kolme vuotta Sudanissa ovat muuttaneet minua ratkaisevalla tavalla. Tämä täkäläinen todellisuuteni on minulle itselleni nykyään niin arkipäiväinen ja tuttu, etten enää oikein saa kiinni siitä miltä elämä täällä ulkopuolisen silmin näyttäisi; en itsestäänselvästi enää näe mikä kaikki täällä on kummallista tai omalaatuista. Olen tottunut elämään näissä olosuhteissa siinä määrin, että minusta on esimerkiksi aivan normaalia ettei puhelinlinja tai internetyhteys toimi. Sähkökatkot tai ongelmat vesipalvelussa eivät nekään yllätä. Kummallisempaa on minusta oikeastaan se jos viikosta toiseen kaikki yhteydet ja palvelut pelaavat. 

Valoa ja varjoa koulun tallilla iltapäivällä.


Samaan aikaan kun täkäläisestä todellisuudesta on tullut tutumpi olen toisaalta myös entisestään etääntynyt länsimaisesta todellisuudesta. Hyllymetrit erilaisia tuoremehuja, konmarittaminen kuin myös häpeämätön unelmien tavoittelu tuntuvat kaikki minusta turhanpäiväisiltä ylellisyyksiltä. Tuntuu käsittämättömältä, että yhtäällä ihmiset katselevat omaisuuttaan sillä silmällä tuoko jokainen yksittäinen esine heille iloa ja pyrkivät loputtomiin kaikilla elämänaloilla kohti unelmiensa täyttymystä, kun täällä toisaalla minun roskani kerätään tien varresta aarteina talteen ja myydään edelleen. 

Tuntuu vaikealta kuroa kokoon etäisyyttä näiden kahden todellisuuden välillä. Vaikealta tuntuu myös selittää sitä kuka minusta on maailmalla tullut. Vaikka ihan kirkkaasti ymmärrän muuttuneeni ja sisimmässäni hyvin tiedän myös millä tavalla, en kuitenkaan jotenkin löydä sanoja sille mitkä ovat ne tärkeimmät elementit mitkä sisimmässäni ovat viime vuosina muuttuneet. 

Valoa ja palmujen varjoa tallilla.


Olen oppinut Sudanissa entistäkin enemmän ottamaan ihmiset ihmisinä. Ulkomuoto, ikä, kansallisuus, uskonto tai mikään muukaan ulkoinen ei itsessään kerro ihmisestä juuri mitään. Ihminen voi olla peittänyt itsensä tatuoinneilla tai hijabilla ja paljastua silti sielunveljeksi tai -sisareksi. Ammatit tai erityisasemat eivät tee minuun minkäänlaista vaikutusta, ennemminkin ehkä päinvastoin. Minun suosiooni kuljetaan ystävällisyyden ja tietynlaisen nöyryyden kautta. Kaiken olennaisen ihmisestä kertoo minulle se miten hän suhtautuu muihin ihmisiin ja eläimiin ympärillään.

Khartumissa on elämää äärestä ääreen: hökkeleitä ja majoja, parempia ja huonompia kerrostaloasuntoja, pienempiä ja suurempia huviloita. Kaikilla ei täällä ole kodeissaan juoksevaa vettä, mutta monessa isommassa talossa onkin sitten toisaalta uima-allas tai vähintäänkin loputtomasti kasteluvettä vaativa nurmikko. Erilaiset lähtökohdat eivät erityisesti aina kannusta yhteisymmärrykseen. Jamaikalta asti olen miettinyt kuinka paljon ja millä tavalla minun on maailman äärissä lupa hermostua ja suuttua kun kaikki ei suju niin kuin toivoisin. Onko minun länsimaisen hyväosaisen koskaan asiallista ärtyillä ihmisille joiden elämä on hyvin paljon omaani raskaampaa ja vaativampaa? 

Aurinko laskee roskaisen niityn taakse tiellä tallilta kohti kotia.


Olen viimeistään täällä todella oppinut, että hyvää elämää voi elää hyvin monella eri tapaa. Omista lähtökohdistani en kykene ymmärtämään kaikenlaisia erilaisia elämäntapoja. Mutta ymmärtäminen ei saa olla hyväksymisen tai kunnioittamisen mitta. Se mikä meistä itsekullekin on itsestäänselvää saattaa olla ihan käsittämätöntä toiselle. Käsittämätöntäkin voi kuitenkin kunnioittaa, ja siihen itse pyrin ja sitä toivon myös omaksi osakseni. 

Jokunen vuosi sitten vanhemman tyttären luokalla opettaja oli käynyt viisivuotiaiden kanssa keskustelua avioliitosta. Monet lapsista eivät olleet ollenkaan voineet ymmärtää sitä, että nainen voisi mennä myös toisen naisen kanssa naimisiin, tai mies toisen miehen kanssa. Kummalliselta vaikutti toisaalta osasta lapsista myös se, että jollakulla olisi enemmän kuin yksi vaimo. Yksi paikallisista lapsista totesi siihen, että mitä kummallista siinä on: jos vaimoja on enemmän tarvitaan taloon vain useampi sänky.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kauneutta etsimässä: Haukka

Khartumin taivaalta ei kauneutta tarvitse kauaa hakea: näitä haukkoja näen tähän aikaan vuodesta pihapiirissä aina kun ulkona liikun. Nyt kun ilma on alkanut täällä mukavasti viilentyä voisin istua ulkona tuntikaupalla ihan vain haukkojen liitoa ihailemassa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Khartumin kauneutta etsimässä: Aurinko

Khartum ei ole kaunis kaupunki. Viime viikkoina silmiini on kuitenkin sattumalta osunut paljon aivan äärimmäisen kauniita kuvia Khartumista: sopivista kuvakulmista otettuja otoksia joista on leikattu tai suorastaan käsitelty pois roskakasat ja kaikki muu ruma. Minua retusoidut kuvat ärsyttävät epärehellisyydessään. Mutta ne ovat inspiroineet minua etsimään Khartumista todellista kauneutta, sellaista mikä näyttää kaupungin sellaisena kuin se kaikessa karuudessaan on. 

Aurinko on täällä vahvasti läsnä aika lailla joka päivä aamusta iltaan asti. Täkäläinen päivänpaiste on kova ja armoton, mutta auringonnousun ja -laskun aikaan kaupunki kylpee pehmeämmässä valossa. En tiedä onko kaikkein taiteen sääntöjen mukaan luvallista ottaa auringosta suoraan kuvia - Khartumin aurinko häikäisee valokuvissakin - mutta kauneuden etsimisen nimessä en kuitenkaan ole voinut vastustaa kiusausta. Käytössäni on vain puhelimen kamera eli kuvat ovat mitä ovat, mutta toivon mukaan antavat edes vähän kuvaa siitä kuinka kaunista voi hetkittäin olla rumassakin kaupungissa. 

Auringonnousu Burrin kaupunginosassa.

Auringonlasku Madanikadulla.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ensimmäiset päivät ilman kauppasanktioita

Viime perjantaiaamuna alkoi kiertää huhuja, että Yhdysvaltain kauppasanktiot poistettaisiin jo ennen seuraavan viikon määräaikaa. Lauantaiaamuna varmistui, että Yhdysvallat oli tosiaan poistanut Sudanin kauppapakotteet. Vietimme viikonlopun kotipiirissä enkä ollenkaan tiedä näkyikö tai kuuluiko sudanilaisten ilo ja helpotus kaupungilla. 

Viikon ensimmäisenä arkipäivänä sunnuntaina kävin ruokakaupassa, jossa teen monesti ostokseni arabiankielisten rukousten soidessa taustalla. Sunnuntaina kaupassa soi kuitenkin yllättäen rukousten sijaan englanninkielinen musiikki. Ensin Kaunotar ja hirviö -elokuvan teemalaulu Beauty and the Beast, sitten A whole new world Aladdin-elokuvasta ja sen jälkeen Whitney Houstonin I will always love you. En tiedä oliko musiikkivalikoima ihan vain sattumaa, mutta sopi jotenkin siihen keventyneeseen tunnelmaan mikä pakotteiden poistamista on seurannut. Minua hymyilytti.

Olen iloinen sudanilaisten puolesta mutta toisaalta paikallisten korkeat odotukset vähän kyllä myös hirvittävät. Yhdysvaltain kauppapakotteita on vuosien varrella syytetty yhdestä jos toisestakin epäkohdasta Sudanissa ja odotukset tuntuvat olevan korkealla, että elämä muuttuu sanktioiden purkamisen myötä täällä nyt ratkaisevalla tavalla. Toisaalta moni tuntuisi kyllä ilahtuvan jo ihan vain siitä, että McDonalds, Burger King ja Kentucky Fried Chicken löytäisivät mahdollisimman pian tiensä Sudaniin. Käytännössä toistaiseksi ei oikein mistään vielä huomaa, että kauppapakotteet on purettu. Elämä jatkuu entisellään ja nähtäväksi jää minkälaisia muutoksia päätös lopulta tuo tullessaan. 

*****

Oman elämäni puolella yritän edelleen tasapainotella kodin, koulun ja omien projektieni välillä. Velvollisuudentuntoisena minusta tuntuu niin kuin minun kuuluisi ehtiä koululle kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin ja kokouksiin, mutta toisaalta huomaan, että mitä enemmän olen koululla ja ylipäänsä liikenteessä kodin ulkopuolella, sen vähemmän saan aikaiseksi ja olen levoton ja ärtynyt. 

Viikonloppuna en lähtenyt mihinkään kotipihaa pitemmälle. Mies ja poika kävivät ulkona juoksulenkillä ja brunssilla ja meillä kävi viikonlopun aikana muutamia vieraita mutta muuten olimme vain omissa oloissamme. Minä ehdin rauhassa pestä pyykkiä niin monta koneellista kuin halusin ja samalla sain kasattua ajatuksia. Levollisen viikonlopun jälkeen tuntui taas vähän helpommalta ymmärtää mihin lähteä mukaan ja mistä kieltäytyä. Siltikin vietän tälläkin viikolla koululla kaksi aamua, yhtenä aamuna vanhempien edustajien kokouksessa ja toisena tutustumassa koulun uuteen tietojenkäsittelyohjelmaan. Kun kaksi aamua viikossa kuluu koululla ei arkiviikosta jää kovin paljon aikaa mihinkään muuhun. Eikä siinä mitään. Tärkeintä juuri nyt taitaisi olla oppia tasapainottelemaan omia odotuksiani sen suhteen mitä kaikkea voin tässä elämäntilanteessa saada aikaan ja millä aikataululla. 

torstai 5. lokakuuta 2017

Viikon päästä

Viikon päästä selviää poistaako Yhdysvallat Sudanin pakotteet. Presidentti Obama aloitti omalla kaudellaan prosessin sanktioiden poistamiseksi, mutta lopullinen päätös jäi Trumpille. Päätöstä pakotteista odotettiin jo kesällä, mutta viime hetkellä Yhdysvallat ilmoitti tarvitsevansa kolme kuukautta lisäaikaa. 

Pakotteet ovat olleet voimassa jo parikymmentä vuotta ja mekin olemme eläneet niiden kanssa nyt jo kolme vuotta. Silloin tällöin niistä on ollut vuosien varrella puhetta täällä niin paikallisten kuin muiden ulkomaalaisten kanssa, mutta suuren osan ajasta sanktiot ovat olleet vain yksi täkäläisen arjen elementti, yksi elämää hankaloittava tekijä täällä. 

Nyt juuri sanktiot ovat täällä kaikilla mielen päällä ja tulevat puheeksi monta kertaa päivässä. Kuluneiden muutaman päivän aikana olen jutellut Yhdysvaltain pakotteista lähes kaikkien kohtaamieni ihmisten kanssa. 

Kukaan ei tunnu tarkkaan tietävän mitä oikein odottaa kävi sanktiopäätöksen kanssa sitten mitä hyvänsä ja olemme siksi kai kukin vähän valppaana ja varuillamme. Yksi esimerkki odottavasta ilmapiiristä on seitsenvuotiaan luokan telttaretki, jonka olisi ollut määrä olla ensi keskiviikosta torstaihin. Tapasin liikunnanopettajan kanssa tänään. Juttelimme siitä kuinka seitsenvuotias voisi osallistua mahdollisimman paljon telttaretken ohjelmaan keliakiastaan huolimatta. Tapaaminen sujui oikein mainiosti. Pian tapaamisemme jälkeen tuli kuitenkin viesti, että sanktiopäätöksen ajankohdan vuoksi telttaretki siirretään toiseen ajankohtaan. 

Kukaan ei tunnu osaavan sanoa kuinka pakotteiden kanssa käy. Joidenkin mielestä on hyvä merkki, että Sudan poistettiin äskettäin Yhdysvaltain matkustuskieltolistalta. Toiset ovat sitä mieltä, että sanktiot ja matkustuskielto ovat kaksi erillistä asiaa. Se mistä tunnumme kuitenkin kaikki olevan täällä yksimielisiä on se, että sanktioiden poistaminen olisi muutos hyvään suuntaan. 

tiistai 3. lokakuuta 2017

Kiirettä

Khartum jaksaa yllättää hyvässä ja pahassa. Ihan tässä kotikadulla on viime päivinä päästy ihmettelemään niin villiä apinaa, lepakkoja kuin myös likavesiviemärin vuotamista kadulle. Liikenteessä olen kuluneiden päivien aikana nähnyt muun muassa jos jonkinlaisia holtittomia ohituksia, autonrengasta vaihdettavan lunkisti keskellä kiireistä risteystä, ja iltapäiväruuhkassa autojen ja tuktukien keskellä hevosen ja kärryt. 

Ruuhkassa velloo eteenpäin niin autoja, tuktukeja kuin aika ajoin myös aaseja ja hevosia kärryineen. Oranssin rekan kyydissä paikalliseen perinteiseen asuun pukeutuneita miehiä.


Tekisi mieli rauhassa tarkkailla ja mietiskellä tätä täkäläistä ympäristöä, mutta siihen on harvoin tilaisuutta kun koko ajan on vähän kiire. Minun pitäisi muistaa olla tarkkana sen suhteen, etten ole liikaa menossa; tarvitsen melko paljon rauhallista aikaa itsekseni kaiken kiireen vastapainoksi. Mutta toisaalta kiusaus on suuri yrittää näin kouluvuoden alkuun kaivertaa vapaista hetkistä aikaa uusille tulokkaille. Minun ensimmäinen vuoteni täällä Khartumissa oli niin yksinäinen ja raskas, että haluan osaltani yrittää parhaani auttaa muita asettumaan. Tänä aamuna kävin tapaamassa kahta uutta tulokasta ja huomenaamu sujuu samanlaisissa merkeissä. 

Olin ajatellut, että torstaiaamuna saisin tilaisuuden hetken ihan olla vain, mutta eilen tulikin torstaiaamulle kutsu esikoisen luokan tilaisuuteen. Eikä tässä liiaksi asti vapaita hetkiä ole lähipäivinä muutenkaan. Tänä iltana meille on tulossa illallisvieraita - tosin myös ystävä kylään laittamaan ruokaa - ja huomenillalla on yhdeksänvuotiaalla esikoisella vihdoin syksyn ensimmäinen ratsastustunti. En tiedä pojasta, mutta minua vähän jännittää uusi ratsastuksenopettaja ja tallin uudet kuviot! Seitsenvuotiasta keskimmäistä taisi jännittää myös, niinkin paljon, että hän yhtäkkiä päätti, ettei tänä lukuvuonna haluakaan ratsastaa.  

Siniset katumainokset ilahduttavat minua - ne tuovat väriä harmaanruskeaan katukuvaan.


Jossain välissä tällä viikolla pitäisi myös ehtiä tapaamaan yhtä lasten liikunnanopettajista. Seitsenvuotiaalla on ensi viikolla edessä koulun telttaretki ja haluan varmistaa, että tytön onnistuu olla mahdollisimman paljon mukana telttareissun ohjelmassa keliakiastaan huolimatta. Lapset sopivat yhdessä etukäteen mitä haluavat syödä, tuovat kotoa ruoka-aineet ja tekevät itse retkikeittimellä telttaseurueelleen ilta-aterian. En ollenkaan vielä tiedä kenen kanssa seitsenvuotiaamme tulee olemaan samassa teltassa, mutta oli hänellä kaverinaan kuka hyvänsä, ihan ylipäänsä en uskalla luottaa sen varaan, että yhdessä valmistettu ateria olisi varmasti kaikkinensa gluteeniton. Minun täytyy siis lähettää tytölle omat ruuat mukaan. Tiedän esikoisen telttareissuista, että ruokailun lisäksi illalla juodaan kaakaota ja aamulla syödään puuroa. Kaikki kaakaojauheet täällä eivät ikävä kyllä ole gluteenittomia, puurosta nyt puhumattakaan, eli aikamoinen muonakassi täytynee tytölle lähettää mukaan. Toivon, että liikunnanopettajan kanssa on helppo tehdä tämän asian suhteen yhteistyötä. Kyseessä on ihan uusi opettaja jota en tunne vielä ollenkaan, joten en oikein tiedä mitä odottaa.

Tämä edessä aukeava näkymä on (itsellenikin selittämättömästä syystä) yksi lempinäkymistäni täällä Khartumissa.



No, jospa viikonloppuna saisin tilaisuuden ihan vain istua ja ihmetellä jonkun hetken verran.