tiistai 12. joulukuuta 2017

Vuohia ja koiria

Viime viikolla matkalla Soban kylästä kohti kotia osui kohdalle vuohilauma paimenineen ja paimenkoirineen.
Tässä kohden kylää on varsin roskaista. Terhakat paimenkoirat eivät roskista välittäneet.
Tämä koirista pisti minulla silmään jo kaukaa. Se oli väritykseltään, olemukseltaan ja jopa ilmeeltään hyvin samanoloinen kuin meidän Poppy-koiramme.
Kummallista ja mainiota, että jamaikalainen kulkukoira voi näyttää niin kovin samalta kuin sudanilainen paimenkoira vaikka ne ovat alkujaan kotoisin ihan eri puolilta maailmaa!

perjantai 8. joulukuuta 2017

Vaikea viikko

Finlandia-hymni herkisti lopulta minutkin itsenäisyyspäivänä kun päädyin siitä kuuntelemaan netissä version. Minua ei tosin itkettänyt niinkään itse itsenäisyyspäivä, koti-ikävä tai kaipaus Suomeen kuin se vahva toiveikkuus ja paremman tulevaisuuden odotus mikä Finlandian sanoista kaikuu. 

Kouluyhteisöämme kosketti viikko sitten suuri suru. Lastemme kahden pienen koulutoverin isä kuoli auto-onnettomuudessa täällä Sudanissa. En tuntenut isää enkä hänen lapsiaan, mutta lasten äiti on tuttuni koululta, ulkomaalainen hänkin ja kiertolaisperheen äiti niin kuin minäkin. Kuluneen viikon ajan olen koettanut tehdä tietä shokin ja surun läpi. Finlandia-hymni itsenäisyyspäivänä kosketti jollain tapaa niitä tunnelmia joista olin koko viikon ajan itse yrittänyt saada kiinni: että elämä voittaa ja ennen pitkää alkaa uusi aamu.

Suru-uutinen saapui tietooni viikko sitten perjantaiaamuna, oli lakkaamatta mielessä useamman päivän ja meni uniinkin asti kun vihdoin sain iltaisin nukahdettua. Maanantaina halusin ottaa suremisesta vähän vapaata ja miettiä hetken jotakin ihan muuta, blogikirjoituksen verran Suomen satavuotispäivää ja omaa suomalaisuuttani. Onnistuinkin menestyksekkäästi olemaan muissa ajatuksissa jonkun aikaa, mutta kokonaan en kuitenkaan tietysti päässyt surua pakoon. Sydämeni on särkynyt tutun äidin ja hänen lastensa vuoksi ja suru taitaa kulkea rinnalla vielä hyvän aikaa tästäkin eteenpäin. 

Jaettu shokki ja suru ovat tuoneet minut ainakin hetkellisesti aikaisempaa lähemmäs joitakin tuttuja ulkomaalaisäitejä. Me kaikki olemme täällä Sudanissa puolisoidemme työn vuoksi ja koko elämämme on rakennettu heidän työpaikkojensa varaan. Mitä tapahtuu silloin kun kiertolaisperheen elättäjä yhtäkkiä menehtyy? Mitä tekee perhe jonka konkreettinen yhteys asuinmaahan yhtäkkiä katoaa? Näitä asioita mietin ahdistuneena muutama kuukausi sitten kun mieheni oli vakavasti sairas. Samat kysymykset ovat nousseet viimeviikkoisen onnettomuuden myötä taas mieleen niin minulle kuin muillekin vastaavassa tilanteessa eläville ystävilleni ja tuttavilleni täällä. En itse ole huolissani taloudellisesta tilanteestani mutta se surettaa tutun äidin puolesta ja huolettaa omalta osalta, että tällaisissa tilanteissa koko elämä muuttuu hetkessä niin dramaattisesti. Kestämättömän raskaassa tilanteessa ei olekaan mahdollisuutta tarrautua tuttuihin rutiineihin vaan on kaiken muun päälle alettava valmistautumaan kansainväliseen muuttoon. Toivon, että äitituttavani saa aikaa ja tilaa tehdä tulevaisuudensuunnitelmia kaikessa rauhassa. Samaa toivoisin itselleni hänen osassaan.

Pian auto-onnettomuusuutisen kannoilla Trump heitti palavan tulitikun kohti Lähi-itää. Muuttunut tilanne ja sen synnyttämä jännite tuntuu toki myös täällä Sudanissa. Olemme kaikki vähän tavallista valppaampana sen suhteen mitä tuleman nyt pitää. Normaalia elämää olemme kuitenkin jatkaneet kaikesta huolimatta ja ihan tavallisen hiljaista oli tänään kaupungilla, tavallisen pyhäperjantain tapaan. Toivon ja toivotan kaikin puolin rauhallista viikonloppua. 

Kuva koulun tallilta muutaman viikon takaa kun kuu oli vasta sirppi ja me emme kukaan vielä koululla tienneet mitä tuleman piti.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Onnea ja rohkeutta

Tähän aikaan vuodesta tunnen itseni usein vähän kehnoksi suomalaiseksi. Suomen itsenäisyyspäivä ei tavallisesti herätä minussa erityisiä tunteita. En sytytä itsenäisyyspäivänä kynttilää enkä tavallisesti katso Linnan juhlia ellen satu olemaan Suomessa. En myöskään parhaillaan tarmokkaasti valmistele suomalaista joulua tai joulua ylipäätään. Lapset ottivat jo marraskuun alussa sattumalta esiin pienen guatemalalaisen jouluseimen, ihan leikkeihinsä vain. Se unohtui sohvapöydälle ja on tällä hetkellä talon ainoa joulukoriste. En ole aikonut nostaa sen enempää joulukoristeita esille tai koristella pientä muovista joulukuustamme, elleivät lapset sitä erityisesti pyydä. Joulukalenterit lapsilla on, mutta niistäkin avataan luukkuja jouluaaton sijaan kohti joululomaa. Eilen mietimme mies ja minä alustavasti miten haluamme joulua tänä vuonna juhlia lomalla Australiassa. Hyvää ruokaa ja lapsille muutama lahja kullekin kuulostaa minun korviini oikein mainiolta alustavalta suunnitelmalta. Yksityiskohdat selviävät sitten perillä parin viikon päästä.

Tänä vuonna olen koko vuoden tuntenut itseni jotenkin ihan harvinaisen epäsuomalaiseksi ja ulkopuoliseksi. Tämän Suomi 100 -vuoden ajan minun on ollut vaikea virittäytyä siihen tunnelmaan mitä juhlavuodelta voisi odottaa. En ole kaivannut tilaisuutta laittaa parasta päälle ja juhlia satavuotiasta Suomea. Pidän toki Suomen itsenäisyyttä tärkeänä asiana ja kunnioitan kaikkia heitä jotka oman panoksensa ovat itsenäisyydelle aikoinaan antaneet. Toisaalta elän kuitenkin ennen kaikkea tätä vuotta ja vuosikymmentä ja katselen maailmaa kehitysmaavinkkelistä. Suomi on ehtinyt jo kypsään ikään. Minä toivon ja odotan satavuotiaalta Suomelta rohkeutta toimia maailmassa viisaana ja maltillisena edelläkävijänä. Viime vuosina Suomi ei ole kuitenkaan oikein lunastanut odotuksiani. 

Suomen satavuotisuuden juhlinta huipentuu parin päivän päästä itsenäisyyspäivään. Minä odotan itse jo paluuta juhlasta arkeen. Toivotan Suomelle hyvää syntymäpäivää, ja ennen kaikkea tuleville vuosille viisautta, rohkeutta ja nykyistä laaja-alaisempaa ja solidaarisempaa näkemystä.