tiistai 24. huhtikuuta 2018

Tätä päivää

Viisi ja puoli viikkoa kesälomaan. Kolmisen viikkoa Ramadanin alkuun. On melkoisen kuuma, joka iltapäivä kuumimmillaan yli 40 astetta eikä öisinkään kovin paljon viileämpää. Niin kuin aikaisempinakin vuosina tähän aikaan kevättä nestevaje uhkaa minua jo lähes päivittäin vaikka yritän juoda koko ajan pitkin päivää. 

Polttoainepula jatkuu. Lähes jokaisen bensa-aseman edustalta alkaa pitkä jono autoja, rekkoja, busseja. Jonot kiemurtelevat pitkin kadunvarsia, pahimmillaan korttelin ympäri. Joittenkin bensa-asemien tuntumasta lähtee jono molempiin suuntiin. Usein bensajonot näyttävät seisovan paikoillaan tunnista toiseen, autoissa ei ole lainkaan kuljettajia, moottorit ovat poissa päältä. Monella bensa-asemalla ei jonoista huolimatta itse asiassa näytä olevan ollenkaan polttoainetta, ei sen enempää bensiiniä kuin dieseliäkään. Ihmeellisen kärsivällisesti ihmiset tuntuvat jaksavan odottaa polttoaineauton tuovan bensa-asemalle täydennystä. En tiedä kuinka kauan autot seisovat jonossa, tunnin-pari, koko päivän vai jopa yön yli? 

Liikenne matelee kadun oikealla puolella seisovan pitkän bensajonon ohi.


Yksi tai kaksi kaistaa on monella tienpätkällä bensajonojen vuoksi poissa käytöstä ja se näkyy ruuhkissa. Toisaalta teillä tuntuisi noin muuten olevan keskimäärin tavallista vähemmän autoja. Osalle ei kai löydy lainkaan bensaa ja kaikki kai miettivät tässä vaiheessa pariinkin kertaan mihin autoa käyttää. Tänä aamuna kotiapulaiselle ei tullut lainkaan bussia, arvatenkin bensapulan vuoksi. Saa nähdä pääseekö hän tänään ollenkaan töihin.

Kun omassa autossamme on tankki täynnä on oloni kevyt ja iloinen. Kun tankista on kulunut neljännes tuntuu edelleen ihan hyvältä mutta kun ollaan lähempänä puolta tankkia minua alkaa aktiivisesti hermostuttaa. Tuntuu kuin olisi yhtäkkiä vähän vaikea hengittää. On ruvettava tositarkoituksella etsimään sellaista bensa-asemaa jossa olisi dieseliä muttei toisaalta ihan kamalaa jonoa. Täysi tankki rohkaisee tekemään ylimääräisen kierroksen kaukaisempaan ruokakauppaan, kun taas puolella tankilla ajetaan vain pakolliset menot. Olen muutenkin pyrkinyt yhdistämään täällä menojani: käyn kaupassa samalla matkalla kun haen nuorimmaisen koulussa ja niin edelleen. Mutta nyt teen sitä vieläkin enemmän. Ja nojatuoli joka kipeästi kaipaisi uudelleenverhoilua saa odottaa ja odottaa, koska missään vaiheessa ei tunnu oikein hyvältä hetkeltä lähteä seikkailemaan kaukaisemmalle torille etsimään verhoilumateriaalia tai viemään tuolia verhoilijalle. Koirien eläinlääkärireissujakin mietin uudesta kulmasta kun sopivan ajankohdan lisäksi täytyy miettiä sitä riittääkö autossa varmasti dieseliä lääkärikäyntiä varten.

Niin kuin aina yritän löytää haasteiden hyvät puolet: näissä olosuhteissa tulee todellakin elettyä tätä päivää, perusasioiden puute opettaa kiitollisuutta, ja vastoinkäymiset yhdistävät. Polttoainepula on tuonut ainakin koululla vanhempia lähemmäs toisiaan. Yhtä lailla rikkaat paikalliset kuin ulkomaalaiset kyselevät koululla toinen toisiltaan onko kukaan sattunut osumaan bensa-asemalle missä olisi bensaa muttei kovin hurjaa jonoa. Olemme kaikki samassa liemessä. Aika näyttää kuinka kauan tätä kestää. 

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Synttäriviikonloppu

Koko viime viikon jännitin merkitseekö tukahduttava kuumuus hiekkamyrskyä vai onko kyse vain ihan tavallisesta huhtikuun helteestä. Hiekkamyrskyt sinänsä eivät minua niin kiusaa, mutta ne vaikuttavat lentoliikenteeseen ja viikonlopulle toivoin pilvetöntä taivasta. Torstaiaamuna olin kovin helpottunut kun taivas oli aamulla vähän harmahtava mutta näkyvyyttä riitti. Me nimittäin lähdimme torstaina heti koulun jälkeen esikoisen kanssa kaksin viikonloppureissulle Dubaihin pojan kymmenvuotissyntymäpäivän kunniaksi. Isäni vei minut aikoinaan kymmenvuotisuuden kunniaksi viikoksi lomalle Budapestiin, ja isosiskoni sitä ennen niin ikään kymmenvuotiaana omalle lomamatkalleen. Vaikken perinteistä yleensä ottaen niin perustakaan niin tämä oli sellainen perinne jonka halusin mieluusti siirtää eteenpäin myös omille lapsilleni. 

Meillä ei ollut syntymäpäiväviikonlopun varalle mitään kovin erityisiä suunnitelmia, tärkeintä oli saada viettää hetki aikaa yhdessä kaikessa rauhassa. Olin varannut meille hotellihuoneen yhdestä Dubain suurista ostoskeskuksista, ettei lyhyestä viikonlopusta turhaan kuluisi aikaa matkoissa sinne ja tänne. Saavuimme Dubaihin perjantaina aamuyöllä ja menimme suoraan nukkumaan. Aamulla söimme hotellissa maittavan aamiaisen ja kävelimme sitten hotellista suoraan ostoskeskukseen. Kiertelimme kirjakaupassa ja lelukaupassa ja ihmettelemässä taas kerran laskettelurinnettä ostoskeskuksen sisällä. Kävimme ostamassa pojalle iPadin jonka jo vuosia sitten olimme sopineet hänen 10-vuotissyntymäpäivälahjakseen. Kävimme elokuvissa, pizzalla ja hampurilaisilla ja ostamassa tytöille pienet tuliaiset. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että meillä oli tilaisuus jutella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä rauhassa ilman keskeytyksiä. 

Hotellin ylimmän kerroksen aulasta näki kauas.

Viikonloppu kaksin pojan kanssa oli kaikin puolin ihana ja onnistunut ja olisi mieluusti saanut kestää pitempäänkin. Toisaalta ensimmäisen vuorokauden jälkeen minulla alkoi olla niin kova ikävä tyttöjäni, että oli hyvä, ettei reissu tällä kertaa ollut sen pitempi. En ollut koskaan ennen ollut erossa nelivuotiaasta nuorimmaisesta koulupäivää pitempään, seitsenvuotiaasta vanhemmasta tyttärestäkin tähän mennessä vain ihan muutaman satunnaisen yön. Hyvin pitkään minusta tuntui mahdottomalta ajatukselta lähteä lentomatkan päähän lapsistani. Mies hoitaa kyllä lapsia siinä kuin minäkin ja hänellä on varsin läheinen ja toimiva suhde kaikkiin kolmeen, mutta toisaalta lapset ovat tottuneet siihen, että minä olen aina lähellä. Kuuntelin ja kunnioitin vaistojani ja annoin itselleni ja lapsille aikaa. Yhtäkkiä maaliskuun vaiheilla tuntui siltä, että niin tytöt kuin minäkin olimme valmiita viettämään hetken erillämme ja rohkenin varata matkat.

Pikkusiskot viettivät kivan viikonlopun kotona yhdessä isänsä ja lemmikkien kanssa. Ensimmäisen yön kolmikko nukkui teltassa jonka he pystyttivät olohuoneeseen. He kävivät jäätelöllä, pelasivat lautapelejä ja katselivat yhdessä elokuvia. Aika kului nopeasti niin kotona kuin reissussakin ja viikonloppu sujui kaikkinensa niin erinomaisesti, että varovasti suunnitteilla on jo samanlainen miniloma vanhemman tyttären kanssa myöhemmin tänä vuonna. Monilapsisessa perheessä riittää tohinaa ja melua eikä kukaan juuri koskaan saa täysin riittävästi ääntään kuuluviin. Vaikka yritän ihan päivittäin keskittyä ajatuksella jokaisen lapsen tarpeisiin jää pakostakin joka päivä jotakin huomaamatta ja kuulematta. Loma kahden kesken antaa mainion tilaisuuden keskittyä täysin yhteen lapseen kerrallaan. Se on tärkeä ja tervetullut lahja niin lapselle kuin vanhemmallekin. 

torstai 12. huhtikuuta 2018

Koulumietteitä lukuvuoden loppuvaiheilla

Kouluvuotta on jäljellä enää alle kaksi kuukautta. Vuosi tuntuu kuluneen kovin nopeasti. Vanhemmat lapset ovat käyneet tätä nykyistä kouluaan kohta neljä vuotta, nuorimmainenkin nyt melkein vuoden. Kouluarkea kaikkinensa olemme eläneet pian jo kuusi vuotta, siitä asti kun esikoinen nelivuotiaana aloitti esikoulun pienessä kansainvälisessä koulussa Belizessä. 

Lasten kouluvuodet ovat olleet uuden oppimisen paikka niin lapsille kuin myös minulle. Lasten koulutie kun on niin kovin erilainen kuin omani. Eroa on yhtä lailla aakkosten opettamisessa nelivuotiaalle kuin toisaalta myös siinä kuinka valtavasti seitsemän- ja yhdeksänvuotiaat ovat ehtineet muutamassa kouluvuodessaan omaksua tietoa. Oppimista oli niin lapsilla kuin vanhemmillakin myös muutossa Belizen amerikkalaistyylisemmästä muutaman kymmenen oppilaan kansainvälisestä koulusta tänne Sudanin brittiläisempään kansainväliseen kouluun jossa oppilaita on muutama sata.

Kuva koulun lippuseremoniasta muutaman vuoden takaa.


Vaikka kouluvuosia on nyt takana jo useampia kansainvälinen koulumaailma ei oikeastaan ole tullut minulle edelleenkään oikein tutuksi. Kouluvuoden kierrosta ja rutiineista on toki tullut tuttuja, mutta kansainvälisten koulujen maailma noin muuten tuntuu edelleen vähän oudolta. On minusta esimerkiksi yhä vain kummallista, että koulunkäynnistä maksetaan suuria summia. Tuleeko kalliilta koululta odottaa enemmän? Mitä rahalla lopulta saa koulumaailmassa? Yhteys opettajan ja oppilaiden välillä on mielestäni kaikkein tärkein tekijä mitä tulee opetuksen tasoon ja oppimiseen mutta siihen ei nähdäkseni oikeastaan voi juurikaan suoraan rahalla vaikuttaa. 

Kansainvälisen koulumaailman kilpailuhenkisyys ihmetyttää ja ahdistaa minua vuodesta toiseen. Kilpailuhenkiset koulut kannustavat ja palkitsevat niitä oppilaita jotka pärjäävät kilpailuissa. Mutta entäpä ne lapset jotka eivät koskaan voita, ne jotka jäävät kilpailuissa toistuvasti viimeisten joukkoon? Jokaiselle tekee hyvää saada silloin tällöin loistaa ja onnistumisen hetket motivoivat ainakin minua enemmän kuin epäonnistumiset. Kaikkien on opittava myös häviämään, se on selvä, mutta kenenkään ei soisi oppivan vain häviämään.

Kilpailuhenkiset koulut kasvattavat mielestäni lapsia tietynlaisen kovuuteen ja itsekeskeisyyteen: kunhan käyttäytyy näennäisen hyvin sopii menestystä tavoitella melko häpeilemättä. Osaamisesta ja menestymisestä palkitaan, hyvä yritys tai toisten aito huomioonottaminen tuntuvat liian usein olevan sivuseikkoja. Yksilöllisen menestyksen painottamisen sijaan ja kilpailuhenkisyyden tasapainoksi toivoisin koululta enemmän todellista huomiota pehmeämmille arvoille: toisten huomioonottamiselle, solidaarisuudelle, yhteisöllisyydelle.

Kotona yritän kannustaa lapsiani ennen kaikkea ottamaan huomioon muut ihmiset ympärillään, juoksemaan omaa juoksuaan ja tukemaan toisia, vähät välittämään siitä miten he kaikenlaisissa vertailuissa ja kilpailuissa sijoittuvat. Arvostan rehellisyyttä ja hyvää yritystä, nöyryyttä, herkkyyttä ja itsetuntemusta, ja näitä ominaisuuksia haluan erityisesti yrittää tukea myös lapsissani. Välillä tuntuu niin kuin näine tavoitteneni kävisin jonkinlaista arvotaistelua koulua vastaan kun koulu yhtäältä painottaa kunnianhimoisuutta ja kilpailuhenkisyyttä ja minä toisaalta korostan kotona enemmän pehmeämpiä arvoja. Onneksi lapsilla on myös sellaisia opettajia joiden kanssa tunnen olevani kasvatustyössä menossa kohti yhtä ja samaa tavoitetta. 

Koulu tuntuu olevan vuosi vuodelta entistäkin kansainvälisempi, yhä uusia lippuja nostetaan uusien kansalaisuuksien kunniaksi joka vuosi.



Ja toisaalta vaikka kansainvälinen koulumaailma on minulle edelleen vieras se on sitten kuitenkin lastemme toinen koti ja sinällään minullekin tärkeä ja omalla tavallaan läheinenkin. Kansainväliseen kouluympäristöön lapsemme kuuluvat oman kodin lisäksi enemmän kuin minnekään muualle - meidän maailmankansalaislapsemme jotka ovat asuneet useammassa eri maassa ja joiden kotona eletään monikulttuurista arkea ja käytetään montaa eri kieltä. Kansainvälisessä koulumaailmassa lapsemme ovat tavallistakin tavallisempia. Siellä on totuttu siihen, että lapsia tulee ja menee, kukin on vuorollaan uusi, ja ennen pitkää taas vuorollaan tekemässä lähtöä. Kansainväliseen kouluun muiden kiertolaisten joukkoon kuuluvat myös nämä meidän kiertolaislapsemme.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Hyvillä mielin pitkän viikonlopun viettoon

Viikonloppu alkaa hyvissä merkeissä: keskiviikkoiltana saimme auton tankin täytettyä polttoainepulasta huolimatta, ja torstaina meille saapui koiran- ja kissanruokaa ja kissanhiekkaa jota tilasimme Euroopasta satsin muutama kuukausi sitten. Viikonloppuun lähdettiin muutenkin hyvillä mielin. Meneillään on toinen pitkä viikonloppu yhteen menoon. Viime viikonloppu oli pitkä viikonloppu pääsiäisen vuoksi - miehellä oli lomaa töistä ja lapsilla koulusta - ja sama meno jatkuu tänä viikonloppuna koska koptit juhlivat pääsiäistä tämän viikon sunnuntaina. Meillä on tämänkin pitkän viikonlopun varalle melko vaatimattomia suunnitelmia: sopivassa suhteessa kotona oleilua ja ystävien tapaamista, pyykinpesua ja lepäilyä.

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Hiekkamyrskyn jälkeen

Hiekkamyrskyä seurannut pääsiäisviikonloppu oli kaikkinensa oikein onnistunut. Lapsilla oli torstaina koulua vain puoli päivää ja pääsiäisen vuoksi sunnuntai koulusta vapaata joten saimme nauttia erityispitkästä viikonlopusta. Vietimme aikaa ystävien kanssa ja myös ihan vain omalla porukalla kotona lepäillen. Läpi viikonlopun ilma kirkastui ja nyt on taivas taas jo ihan tavallisen sininen. Hiekkamyrskyn merkit on tässä vaiheessa pitkälti jo siivottu pois ja nyt toivotaan vain, ettei vastaavaa myrskyä osuisi kohdalle ihan heti uudestaan. 

Viikonlopun aikana kuulimme tutuilta, että jonot bensa-asemille olivat paikoittain alkaneet häiritä liikennettä. Muutaman pitkän ja sekavan bensajonon näimme itsekin lauantaina. Eilen kun olisimme itsekin jo halunneet mieluusti täyttää tankin emme löytäneet yhdeltäkään bensa-asemalta dieseliä - dieselpumput seisoivat kaikki tyhjillään. Jonot bensapumpuille olivat toisaalta eilen paikoittain monta sataa metriä pitkiä ja ihan jokaisen ohittamamme bensa-aseman kohdalle oli kehittynyt jonkinlainen jono. 

Tänä aamuna autonkuljettaja lähti aamulla liikkeelle ihan sillä töin, että etsi autoon dieseliä, mutta joutui lopulta palaamaan tyhjin käsin. Kuudesta lähimmästä bensa-asemasta kolmessa ei ollut minkäänlaista polttoainetta ja yhdeltäkään ei löytynyt dieseliä ollenkaan. Ajeluun bensa-asemalta toiselle menee toki siihenkin polttoainetta ja niin menee tietysti myös odotteluun jonossa, jos jostain dieseliä lopulta löytyy, eli ihan loputtomiin ei polttoainetta kannata ajella etsimässä. Eilen jonot bensa-asemilla olivat paikoin niin pitkiä, että arvaan niissä seisomiseen kuluvan helposti monta tuntia. Kovassa helteessä se on aikamoinen koitos itsessään. 

Toivon hartaasti, ettei tämä ole meidän uusi todellisuutemme vaan poikkeustilanne.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Terveisiä hiekkamyrskyn keskeltä

Varhain torstaiaamuna ihmettelin ikkunasta tulvivaa oranssia hämäryyttä. Kun pääsin koirien kanssa pihalle asti ymmärsin, että ilma oli hiekkapölystä oranssinen. Khartumin ylle oli laskeutunut haboob, hiekkamyrsky.
Näkyvyys oli hyvin heikko, tuskin kadun toiselle puolelle asti. Lapsilla oli sattumalta torstaina koululla raportointipäivä, he esittelivät kukin vuorollaan minulle oppimaansa. Koulubussin sijaan menimme siis lapset ja minä koululle autonkuljettajan kyydillä; mies on työmatkalla toisaalla Sudanissa. Ajelimme hitaasti, auton valojen lisäksi hätävalot varalta vilkkuen, että varmasti erottuisimme hiekkasumussa. Hätävalot näkyivät vilkkuvan monessa muussakin autossa.
Hiekkaa ei ollut runsaasti vain ilmassa vaan myös maassa. Ulkona meitä kaikkia yskitti. Hiekkamyrskyn aikaan suositellaan astmaatikkoja ja muita joilla on taipumus hengenahdistukseen pysyttelemään sisätiloissa.
Myös ulkokenkäkokoelmamme sai peitokseen kerroksen hiekkaa.
Hiekkaa ei valitettavasti ollut vain ulkona vaan sitä on myös sisällä - ihan kaikkialla. Poika oli edellisenä iltana jättänyt sohvapöydälle kirjansa. Sen alle oli jäänyt puhdas nelikulmio, mutta muutoin pöydän pinta oli paksun hiekkapölykerroksen peitossa.
Tänään on jo paljon kirkkaampaa, taivas on oranssin sijaan harmaa. Melkein koko aamu meni minulta melkoisen epätoivoiseen yritykseen siivota pölyä erilaisilta tasoilta ja osasta lattioita. Hiekkapölyä ei ole vain pinnoilla vaan myös esimerkiksi lasten lelujen ja kirjahyllyn kirjojen päällä. Kovin tarkkaan en vielä tässä vaiheessa yritäkään siivota sillä arvaan, että saan pyyhkiä samat pinnat viikonlopun aikana useampaan kertaan vielä uudestaan ennen kuin kaikki pöly on taatusti laskeutunut ja taivas on taas tavallisen sininen. 

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Lomalla entisessä kotikaupungissa

Minulla on ollut vuosien varrella koti useammassa eri maassa. Monet kaupungit eri puolilla maailmaa ovat tulleet vähän kerrallaan tutuiksi ja ennen pitkää omiksi. Joistakin kotikaupungeista irtautuminen on ollut raskas ja pitkä prosessi. Oli vaikea jättää taakse niin Helsinki, Bristol ja Lontoo kuin Bryssel ja Belmopankin. Kingstonia, New Yorkia ja Washington DC:tä en toisaalta ole samalla tavalla jäänyt ikävöimään. 

Belmopaniin en vielä ole päässyt toistaiseksi palaamaan, mutta kaikissa muissa entisissä kotikaupungeissani olen käynyt muuton jälkeen ainakin kertaalleen. Viime viikon vietimme Brysselissä, jossa asuin aikoinaan muutaman vuoden. Brysselissä menin naimisiin ja sieltä lähdimme yhdessä maailmalle. Siellä meillä on edelleen perhettä ja ystäviä, vanhoja tuttuja kantapaikkoja, kadut muistoja täynnä.

Kuva rakkaasta kotikadustamme Brysselissä useamman vuoden takaa.


On aina vähän kummallista palata entiseen kotikaupunkiin. Kaupunki tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vieraalta. Kuin unissakävelijä löysin perille vanhoihin tuttuihin paikkoihin mutten toisaalta osaisi neuvoa reittejä kenellekään sillä ne ovat jossain muualla kuin tietoisessa muistissa, jossakin tajunnan tuolla puolen. Oli haikeansuloista kulkea tutuilla kaduilla. Bryssel on minusta kaunis, kun tietää missä kulkea ja mihin katsoa. 

Vanhoilla tutuilla kulmilla on vaikea olla vertaamatta omaa nykyisyyttä siihen elämään josta aikoinaan lähdin eteenpäin. Vähän hämmästyksekseni huomasin, että mielenrauhaa ja onnellisuutta näyttäisi lopulta olevan kuitenkin helpompi tavoitella näissä nykyisissä melkoisen vaativissa olosuhteissani kuin Brysselissä missä käden ulottuvilla on kaikki mitä haluta saattaa. 

Kaunis Bryssel! Tämäkään kuva ei ole viimeviikkoiselta reissulta vaan kesältä monta vuotta sitten.


Brysselissä pienestä kulmakaupastakin löytyi muutamia gluteenittomia tuotteita, isommista kaupoista löytyi kaikkea. Kaupungissa on kaksikin englanninkielistä kirjakauppaa, hyviä ravintoloita, elokuvateattereita. Toisaalta ystäväperheiden pienet lapset ovat siellä arkisin joka päivä kymmenen tuntia päiväkodissa sillä välin kun vanhemmat ovat töissä. Yhteistä aikaa ei tutuilla perheillä arkipäivisin ole montaakaan hetkeä. Oma nelivuotiaani pitää jo viisituntisia esikoulupäiviään pitkinä! 

Olisi ihanaa voida syödä joka aamiaisella avokadoa ja aina halutessani sushia. Mutta sitäkin vielä ihanampaa on voida jakaa arki rauhassa perheen kanssa. Onhan meidänkin arjessamme toki kiirettä - joka aamu kun lapset pitää saada ajoissa koulubussiin, ja taas iltaisin nukkumaanmenoaikaan. Mutta paljon on myös viikossa sellaisia hetkiä kun ei ole kiire mihinkään. Täällä on helppo pysähtyä, hengähtää, pitää mielessä mikä on oikeasti tärkeää. 

Khartumissa on ilmeisen selvää se, että onni koostuu pienistä asioista: onni on hyvä kuppi kahvia kaikessa rauhassa, tai kun kaupasta löytyy pitkästä aikaa parsakaalia tai lampaankyljyksiä, perheen kanssa jaetut hetket, tapaamiset ystävien kanssa. Mielenrauhaa tuo se, että täällä ei auta kuin hyväksyä ympäröivät olosuhteet. On elettävä hetkessä, päivä kerrallaan, iloittava silloin kun internet toimii, ja toisaalta suosiolla hidastettava tahtia silloin kun sähköt katkeavat eikä generaattori hurahdakaan päälle tai kun olosuhteet muuten sitä vaativat. Kun on tarpeen me pärjäämme mainiosti ilman internettiä, jotenkuten ilman sähköä ja vettäkin. Täällä missä elämä ei tarjoa samalla tapaa erilaisia virikkeitä ja häiriötekijöitä kuin länsimaissa on pakko kohdata omat ajatukset ja odotukset, ennakkoluulot ja heikkoudet, ja tulla niitten kanssa sinuiksi.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kiertolaisen kevättunnelmia

Ajatukseni ovat viime aikoina pyörineet neljän vuoden takaisessa muutossa ja rakkaassa Belizessä. Olen ikävöinyt sikäläistä kotiamme ja pihaamme, kävelyreittejä kodin tuntumassa. Minulla on ollut ikävä omaa autoani ja ajelua pääkaupunkikylä-Belmopanissa, ikävä itse ajamista mutta ennen kaikkea kykyä ja vapautta liikkua ihan itsekseni. Olen kaivannut myös tutuille reiteille Belmopanista poispäin: ystävien ravintolaan Cayoon, San Ignacion kaupunkiin, Hopkinsiin ja Placenciaan, entiseen pääkaupunkiin Belize Cityyn. Olen muistellut ihania päiväretkiä ja viikonloppupyrähdyksiä rajan toiselle puolen Guatemalaan ja Meksikoon. Olen miettinyt Belizenvuosien ystäviä joista moni on aina vain minulle läheisempi kuin oikein kukaan täällä Sudanissa. Meillä oli onni asua Belizessä samaan aikaan kuin moni ainutlaatuisen mukava ihminen. Sudanissa ei ole samanlaista taikaa. 

Haikeissa tunnelmissa vanhat muistot ja muistoesineet nousevat uuteen arvoon. Tämän pienen belizeläisen maalauksen saimme vihdoin jokunen viikko sitten laitettua seinälle.


Samaan aikaan kun omat ajatukseni ovat olleet Belizessä, täällä Sudanissa useampi tuttu on alkanut tehdä lähtöä. Joku jo konkreettisemmin, toiset toistaiseksi vasta ajatuksen tasolla. Vaikkemme itse vielä lähdekään täältä minnekään, emme siltikään pysty täysin välttämään kansainvälisten muuttojen tuomia suuria muutoksia omassa elämässämme kun ympärillä ystävät ja tuttavat valmistelevat lähtöä. Huomaan omien ja lasten ystävien kohdalla hakeutuvani enemmän tai vähemmän tietoisesti niiden seuraan joiden uskon olevan täällä vielä ensi syksynäkin. Lähtijöistä irrottaudun vähän kerrallaan jo etukäteen. Jos täytyy valita kahden kahvittelukutsun tai leikkihetken välillä päädyn sinne minne uskon meidän voivan mennä kyläilemään myös ensi vuonna. Läheisemmistä ystävistä toki pidämme tiukasti kiinni viimeiseen asti, heitä nähdään kyllä ennen pitkää taas jossakinpäin maailmaa. Mutta orastavia ystävyyksiä en jaksa kasvattaa jos ero joka tapauksessa häämöttää pian edessäpäin. Kuulostaa karulta, mutta on minulle ehto pärjäämiselle näissä tiuhaan muuttuvissa olosuhteissa.  

Makuuhuoneemme lipaston päällä on sudanilaisia metallikulhoja, mosaiikkityö
jonka tein aikoinaan Jamaikalla, ja kuva miehestä ja minusta yli vuosikymmenen takaa.
Lipaston yllä roikkuu sudanilainen maalaus johon ihastuin paikallisessa taideliikkeessä.
Se tuo minulle yhtä aikaa mieleen niin Sudanin, Lähi-idän kuin Venäjänkin.
Mutta vaikka yritänkin pitää etäisyyttä heihin joiden varaan en tunne voivani luottaa menetyksentunteilta en silti pysty välttymään. Suren jo etukäteen esimerkiksi sitä, että ainakin yksi suosikkiopettajistani kuuluu olevan muuttamassa pois tänä kesänä. Me olemme olleet täällä nyt niin kauan, että melkein koko opettajakunta on ehtinyt tänä aikana jo vaihtua. Vaikka koulu on minulle tässä vaiheessa hyvinkin tuttu paikka, se on toisaalta myös muuttunut valtavasti opettajien ja rehtorin vaihtumisen myötä. 

Tulevat erot ja menetykset tuovat pakostakin mieleen myös ystävät jotka ovat lähteneet täältä jo aikaisemmin. Vanhemman tyttären lähemmistä ystävistä kaksi on muuttamassa tänä kesänä pois. Vielä hän ei osaa surra lähtijöitä mutta viime viikolla kaipasi yhtäkkiä syvästi kahta ystävää jotka muuttivat pois jo vuosia sitten. Olen surullinen lasten puolesta. He ovat joutuneet hyvin varhain kasvokkain suurten menetysten kanssa. Alkuun täällä toivoin, että lapset löytäisivät kaikki ainakin yhden oikein hyvän ystävän. Nykyään yritän päinvastoin kannustaa heitä viettämään aikaa useiden eri luokkakavereiden kanssa ja tönin heitä erityisesti uusien tulokkaiden ja paikallisten lasten seuraan. On lohduttoman surullista kun paras ja ainut kaveri muuttaa pois.

Makuuhuoneemme ikkunassa roikkuu koriste jonka esikoinen teki aikoinaan koulussa Belizessä ja joka koristi makuuhuoneemme ikkunaa jo Belmopanissa.


Tämän vuoden alku on ollut raskas. Ympärillä kuohuu ja kuhisee ja tässä viidennen vuoden kynnyksellä mielessä on muutenkin paljon kaikenlaista. Olenkin nyt viimeiset viikot pyrkinyt ajatuksella rauhoittamaan omaa elämänpiiriä mahdollisimman paljon. Olen vetäytynyt kuoreeni, halunnut viettää aikaa ennen kaikkea oman perheen kesken ja vain hyvin rajoitetusti muiden ihmisten parissa. On tehnyt mieli tehdä kotioloista entistäkin miellyttävämmät, että kotona olisi mahdollisimman hyvä ja helppo viettää kaikessa rauhassa aikaa. Olemme kuluneiden viikkojen aikana hiljakseen järjestäneet lasten huoneita uuteen järjestykseen ja laittaneet lisää tauluja seinälle. 

Niin viime kuin tämäkin viikonloppu kului minulta kokonaisuudessaan kotona. Portista menin viikonlopun aikana ulos vain kertaalleen viemään roskat. Tänään täkäläisen arkiviikon ensimmäisenä päivänä täytyy taas jaksaa lähteä ulos maailmaan, ihmisten ilmoille. Kasvatan koko aamun voimia, että jaksan kuoriutua esiin täältä omasta rauhastani.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Uusi normaali

Uuden vuoden uusista kujeista on ehtinyt tässä maaliskuun kynnyksellä kehittyä uusi normaali. 

Jokaisella kauppareissulla teen nykyään inventaariota siitä mitä hyllyistä oikein löytyykään. Perusruoka-aineista ei ainakaan toistaiseksi ole onneksi ollut pulaa. Maitoa, kananmunia, lihaa, vihanneksia ja hedelmiäkin on ollut saatavilla ihan kiitettävästi. Vessapaperiakin on ollut aika ajoin myynnissä siellä täällä ja olen ostanut sitä jonkun verran varastoon. Joitain vähän yllättäviäkin tuotteita olen tässä ihan viime viikkoina löytänyt kaupasta. Maitotuotteiden tuonti maahan on periaatteessa kielletty mutta näemmä kielto ei kata ihan kaikkea tai kaikkia. Esimerkiksi Philadelphia-juustoa näkyy ajoittain löytyvän taas, mutta sellaiseen hintaan, että se saa minun puolestani jäädäkin kauppaan.

Kaupassakäynnistä on tullut vähän entistä jännittävämpää myös maksun osalta. Luottokorttejahan ei täällä voi lainkaan käyttää, vain käteistä. Viime aikoina paikallisesta käteisestä on välillä ollut pulaa, eikä suurimpia seteleitä viisikymppisiä tunnu tällä hetkellä olevan kierrossa juuri ollenkaan. Samaan aikaan hinnat ovat nousseet tuntuvasti. Aikaisempaa enemmän huolehdinkin nykyään kauppareissulla siitä, että rahat loppuvat kesken. Samalla kun nostan ostoksia kärryihin lasken hintoja yhteen, ettei kassalla tulisi kovin suuria yllätyksiä. Jos hinta on epäselvä tai sitä ei ole ilmoitettu ollenkaan jätän mieluummin tavaran hyllylle. Ylipäänsä olen aikaisempaakin tarkempi siitä mihin rahaa käytän. Haluan säästellä käteistä siltä varalta, että sitä ei ihan helposti olekaan taas tarvittaessa saatavilla. 

Aika lailla kaikki on täällä tällä hetkellä kalliimpaa kuin ennen. Esimerkiksi parinkymmenen litran juomavesitonkka maksaa nykyään 40 paikallista puntaa, kun vielä jokunen kuukausi sitten se maksoi 25 puntaa. Omat pienemmätkin ostokseni maksavat nykyään tavallisesti useita satoja puntia, elleivät enemmänkin. Kassalla kuluu siis reippaasti aikaa kaksikymppisiä ja kymppejä laskiessa. Ensin lasken itse rahanipun kahteen kertaan ja sitten myyjä tekee saman laskutoimituksen kertaalleen tai kahdesti. Minusta on tässä vuosien varrella tullut aika hyvä laskemaan rahaa, enkä onneksi enää tavallisesti juurikaan hermostu vaikka pitäisi laskea isokin määrä seteleitä. 

Yritämme täyttää auton tankin vähän entistäkin useammin sillä huhut bensa- ja dieselpulasta eivät ota laantuakseen. Toistaiseksi bensan ja dieselin hinnat eivät kuitenkaan ole nousseet eikä meillä ole ollut ongelmia dieselin löytämisessä. Sähkökatkoja on viime viikkoina osunut kohdalle muutama. Eilen sähköt katkesivat kahdesti. Generaattori on onneksi toiminut moitteettomasti mutta odottelen missäköhän vaiheessa siitä loppuu diesel kesken. 

Uusista haasteista ja jännitteistä huolimatta oma elämäni on onneksi levottomasta vuoden alusta viime viikkojen aikana taas tasaantunut. Kissanpennun hoitoon on löytynyt oma rytminsä, ja tyttöjen balettitunteja vähentämällä minulle järjestyi arkeen vähän lisää aikaa ja rauhaa. Ja pianhan on taas jo lomankin aika. Tervetuloa maaliskuu.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Kohti viidettä vuotta

Olen asunut Suomen lisäksi toistaiseksi kuudessa maassa, kuudesta kuukaudesta neljään vuoteen kussakin. En ole mikään seikkailijaluonne eikä pyrkimyksenäni ole ollut kerätä kokemuksia ja kotimaita. Moneen paikkaan olisin mieluusti jäänyt pitemmältikin mutta sellaista mahdollisuutta ei syystä tai toisesta ole ollut. 

Ensi syksynä pyörähtää käyntiin viides vuosi Sudanissa. Niin pitkään en ole yhtäjaksoisesti asunut missään Suomea lukuunottamatta. Sudanista olisimme kai periaatteessa voineet muuttaa jo viime kesänä, mutta aika ei tuntunut kypsältä eikä se sitä ole vieläkään: tuntuu raskaalta ajatukselta lähteä taas kerran muuttamaan kotia, lapsia, lemmikkejä, koko elämää jonnekin maailman toiselle laidalle. 

Toisaalta Sudan on kuluttava paikka asua ja omalla tavallaan raskaalta tuntuu ajatus myös siitä, että seuraavakin vuosi kuluu tässä samassa ympäristössä, näissä samoissa olosuhteissa. Vaikka en olekaan seikkailija ja pidän rutiineista ja pysyvyydestä huomaan, että nyt kun edellisestä muutosta on kulunut kohta neljä vuotta olen levoton kuin suuren muutoksen edellä. Jokin minussa on alkanut odottaa seuraavaa muuttoa kuin se olisi ihan kulman takana. Melkein päivittäin joudun muistuttamaan itseäni, että tässä ollaan ja pysytään nyt toistaiseksi sanoi alitajuntani mitä hyvänsä.

Omasta elämänpiiristäni Khartumissa on tässä kohta neljän vuoden aikana tullut hyvinkin tuttu.

Äskettäin sähköt katkesivat kesken illan; keittiö pimeni yhtäkkiä ja yläkerrassa hiljeni DVD jota lapset olivat katselemassa. Odottelimme rauhassa sen hetken minkä generaattorilta kestää hurahtaa käyntiin. Sitten jatkoin ruuanlaittoa ja lapset etsivät tottuneesti DVD:ltä kohdan mihin olivat sähkökatkon iskiessä pysähtyneet ja jatkoivat elokuvan katsomista. Jätin mikroaaltouunin kellon näyttämään nollaa sillä sähköt katkeavat talosta aina vielä uudemman kerran silloin kun siirrytään generaattorista takaisin tavalliseen sähkövirtaan enkä halua säätää kelloa kahteen kertaan yhden ja saman sähkökatkon aikana. Sähkökatko ei hätkäyttänyt meistä ketään vähääkään.

Lasten koululla on kaikki tässä vaiheessa myös varsin tuttua. Hyvässä ja pahassa tiedän aika pitkälti mitä odottaa. Kovin en jaksa koululla tuulimyllyjä vastaan taistella. Keskityn huolehtimaan suurten linjojen sijaan omista lapsistani ja heidän edistymisestään, niistä asioista jotka koskettavat heitä konkreettisesti. Ilokseni olen huomannut, että monen vuoden sopuisuus koululla kantaa hedelmää: silloin kun meillä on jotakin oikeaa sanottavaa minusta tuntuu, että meitä kuunnellaan. 

Moni täällä on alkanut valittaa kuumuutta. Viime viikolla mentiin yli neljässäkymmenessä asteessa ja kyllähän tuo kuumalta minustakin tuntuu mutta ei kuitenkaan mitenkään yllättänyt. Khartumissa on usein helmikuussa kuuma ja kesää kohti sää tästä vain lämpenee. Suuren osan vuotta täällä on tuskaisen hikistä. En osaa sitä enää kovin päivitellä enkä ihmetellä. 

Huomaan, että tässä neljän vuoden rajapyykin tuntumassa en enää myöskään jaksa oikein esittää mitään enkä juurikaan venyä sellaiseen mikä ei itseäni aidosti kiinnosta. Kieltäydyn menoista jos ne eivät minua erityisesti kutsu ja keskityn tekemään sellaista mikä tuntuu omalta. Olemme olleet täällä jo niin pitkään, että minusta tuntuu tärkeältä viimeistäänkin nyt tulla tunnetuksi ihan omana itsenäni. Odotin vähän, että jäisin ehkäpä aikaisempaa enemmän keskustelujen ulkopuolelle jos rohkenen puhua suoraan, mutta ilokseni ja vähän yllätykseksenikin olenkin kuitenkin ennen kaikkea tuntenut itseni kuulluksi ja ymmärretyksi. 

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Tolkkua arkeen

Viime arkiviikon mies oli työmatkalla toisaalla Sudanissa ja minä pyöritin taas kerran ihan menestyksekkäästi mutta väsyneenä yksikseni arkea täällä kotona. Hoidin tarmokkaasti lasten terveyttä ja kouluasioita. Kiertelin ruokakauppoja ja etsin kohtuuhintaisia ruoka-aineita. Joka päivä laitoin aamiaista, illallista ja seuraavaksi päiväksi valmiiksi kahdelle lapsista kouluun lounaat. Monena päivänä myös leivoin. Lähetin lapset päivittäin kouluun asianmukaisissa vaatteissa tarvittavat välineet mukanaan ja koulun jälkeen toimitin heidät ajoissa harrastuksiinsa. Kokosin kotiini kokoelman kotirouvia aamiaiselle. Opettelin tekemään espanjalaisen munakkaan ja erityisen hyviä gluteenittomia suklaamuffinsseja. Meillä ei ole enää koiranvalmisruokaa joten kahdesti viime viikolla tein koirille suuren annoksen ruokaa josta riittää niille syötävää aina muutamaksi päiväksi kerrallaan. Kehittelin pikkukissalle leluja jotta se oppisi pureskelemaan muita kuin meitä ihmisiä. 

Jokainen arkipäivä oli mielessäni kokoelma kellonaikoja, tekemistä, suoritettavaa. Kaiken kiireen keskellä viime viikolla ehdin pysähtyä sen verran, että tajusin, etten jaksa tätä tahtia lukuvuoden loppuun asti. Kaikkeen kiireeseen ja huoleen en pysty vaikuttamaan, mutta joitakin arjen kuluttavia tekijöitä voin onneksi kuitenkin karsia vähemmäksi. 

Olen jo useamman kuukauden ajan viettänyt neljä iltapäivää viidestä koululla odottelemassa lapsia harrastuksistaan. Lasten harrastukset itsessään ovat ihan mukavia: tytöt ovat molemmat käyneet kaksi kertaa viikossa koululla baletissa ja poika puolestaan ratsastustunnilla kerran viikossa. Hankalaa näissä kyseisissä harrastuksissa on se, että ne edellyttävät minulta useampana päivänä viikossa useamman tunnin odottelua koululla. En millään jaksaisi päivästä toiseen tappaa aikaa koululla juttelemassa turhanpäiväisyyksiä hyvänpäiväntuttujen kanssa. Etenkin kun kotona olisi aina niin paljon tekemistä: koirat ja kissa kaipaavat seuraa, ja perheen ruokarajoitusten vuoksi ruuanlaittoon ja leipomiseen kuluu päivistäni suuri osa. 

Nuorimmainen piti alkuun balettitunneista kovasti mutta viime aikoina hän olisi useamman kerran halunnut mieluummin jäädä minun seuraani kuin mennä tunnille. Olen yrittänyt kannustaa häntä jatkamaan koska hän selkeästi kuitenkin nauttii tunneista ja pitää balettiopettajasta, mutta nyt olen päättänyt suosiolla antaa hänelle ja itselleni tauon. Balettiahan ehtii nelivuotias jatkaa joskus myöhemminkin jos se alkaa jossain vaiheessa taas enemmän kiinnostaa. 

Samalla kertaa päätin vähentää vanhemman tyttären balettitunteja kahdesta tunnista viikossa yhteen tuntiin. Vanhempi tytär kävisi ihan mielellään edelleen tunneilla kahdesti viikossa. Toisaalta balettituntien vähentäminen yhteen viikossa antaa hänelle aikaa muille harrastuksille, kaverien tapaamiseen ja myös ihan vain rauhalliseen oleskeluun kotosalla. Eikä ollenkaan pahaksi ole sekään, että äiti jaksaa ja ehtii taas paremmin hoitaa kaiken sen mitä hoitaa pitää kun ei istu useampana päivänä viikossa tuntikaupalla koululla lapsia odottelemassa. 

Uusi arkiviikko alkoi täällä tänään ja tästä päivästä eteenpäin elämme tätä uutta vähän kevyempää arkea. Uusi viikkosuunnitelmani on jo heti antanut minulle voimaa ja rauhaa. Tämän uuden viikon kynnyksellä arki tuntuu pitkästä aikaa hengittävän - se ei ole vain kokoelma aikatauluja vaan jokaisessa päivässä on nyt myös tyhjiä hetkiä jotka voimme täyttää niin kuin parhaaksi näemme.  

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Riittämätön

Kun otimme Oliverin kadulta meille kotiin minussa heräsi osa identiteettiäni joka oli ollut kauan nukuksissa: löytöeläinaktivisti. Tuntui äärimmäisen hyvältä hoitaa pikkukissaa, etsiä kaupoista kissanruokaa ja kissanhiekkaa, herätä entistä aikaisemmin aamulla ja illan viimeisiksi toimiksi käydä ruokkimassa ja leikittämässä kissaa. Tunsin olevani omassa elementissäni. 

Yksi Oliverin lempileluista tällä hetkellä on tämä paperipussi jonka kyljessä on osuvasti tassunkuvia.


Mutta pian nousi pintaan innostuksen rinnalle myös epämääräinen huoli ja ahdistus. Samat ajatukset ja tunnelmat ovat pyörineet mielessäni myös jokaisen aikaisemman löytöeläimemme alkuvaiheiden aikaan: jokainen uusi lemmikki tuo mukanaan valtavasti työtä ja vastuuta, eikä yksi suinkaan noin vain mene muun joukon jatkona. En voisi ostaa koiraa tai kissaa kun tiedän kuinka paljon maailmassa on kodittomia kissoja ja koiria; lapsemmekin tietävät, että meille tulee lemmikkejä vain kadulta. Mutta kodittomankin kotiuttaminen herättää minussa aina monenlaisia ajatuksia, tunteita, kysymyksiä ja syyllisyydentunteitakin.  

Pikkukissa vaatii joka päivä enemmän huomiota ja tekemistä. Leikitämme Oliveria monta kertaa päivässä. Minulla on siitä todistuksena raavitut kädet ja käsivarret. Kissanpentujen pitäisi saada kasvaa rauhassa emonsa ja sisarustensa kanssa oppiakseen kissoiksi, ymmärtääkseen olla raapimatta ja purematta turhanpäiten. Oliverilla ei sellaista mahdollisuutta valitettavasti ollut, sen äiti katosi jonnekin ennen aikojaan. 

Oliverilla on myös nallekarhu joka on alkujaan Hamleys-lelukaupasta Lontoosta.


Oliver on tällä hetkellä vasta noin kaksi ja puoli kuukautta. Se on siis edelleenkin nuorempi kuin kissojen suositeltu luovutusikä 12 viikkoa. Oliver on jotenkin pärjännyt omillaan ilman emoa arviolta jo noin kuusiviikkoisesta. Se on viisas ja taitava liikkumaan, osaa syödä ja juoda moitteettomasti ja on täysin sisäsiisti. Mutta mitä tulee leikkiin se olisi selkeästi kaivannut lisää aikaa omiensa parissa. Me opetamme Oliveria olemaan purematta ja raapimatta ja vähän kerrallaan se tuntuisikin alkavan ymmärtää, että ihmisiä ei pureskella mutta leluja saa retuuttaa mielin määrin. Kissaäiti olisi kuitenkin osannut antaa tämän opin meitä paljon paremmin! Jos kissanpennusta unelmoi kannattaakin malttaa antaa pennun rauhassa kasvaa riittävän vanhaksi emonsa kanssa. Kaksitoistaviikkoiset kissanpennut eivät toki ole yhtä somia ja pörröisiä kuin puolta nuoremmat lajitoverinsa, mutta ne ovat kaikin puolin valmiita rupeamaan lemmikiksi. Tätä ei voi korostaa liiaksi.

Oliver ja koirat tulevat kohtuullisen hyvin toimeen keskenään kunhan eivät pääse kosketusetäisyydelle - kissa voi olla koirankuljetuslaatikossa ihan koirien vieressä ja kaikki nukkuvat tahoillaan - mutta en usko, että koskaan voin luottaa niihin samassa huoneessa keskenään. Varsinkin yhdellä koiristamme on vahva saalistusvietti, se on tappanut Sudanin vuosiemme aikana pihallamme useamman kulkukissan. Ne ovat olleet minulle kissaihmiselle hyvin järkyttäviä tapahtumia ja painavat varmasti mielessä lopun ikää. Koirat ja kissa elävät siis edelleen erillänsä, koirat kanssamme entistä elämäänsä, kissa pääasiassa omassa huoneessaan missä käymme sen luona mahdollisimman paljon vierailemassa. Tuon myös kissaa seikkailemaan vapaasti keittiöön ja makuuhuoneisiin silloin kun koirat ovat ulkona tai muuten turvallisen etäisyyden päässä, ja toisinaan Oliver saa tarkkailla talon touhuja koirankuljetuslaatikon turvista. 

Koirat kopeissaan, Oliver vapaana keittiössä. Tässä vaiheessa koirat lepäilivät rauhallisina, 
mutta Poppy ja Pongo hermostuivat kun Oliver katsoi niiden vesikuppiin päin. 
Erillään elävät lemmikit vievät kovasti aikaa. En ole kovin kunnianhimoinen noin ylipäätään, mutta odotan itseltäni kyllä hyvinkin paljon suhteessa ihmisiin ja eläimiin. Tunnenkin tällä hetkellä suurta riittämättömyyttä kun yritän jakaa itseäni ja aikaani useamman hoidettavan kesken. En pysty vastaamaan omiin odotuksiini, en mitenkään kykene antamaan säännöllisesti riittävästi huomiotani sen enempää yhdellekään lapsistani kuin jokaiselle lemmikillekään. Kaikki joutuvat tyytymään vähempään kuin jos olisivat taloutemme ainut hoidokki. Pitemmän päälle ainakin lasten kohdalla on toki ihan vain hyvä asia oppia jakamaan vanhempien huomio, mutta tunnen siitä siltikin syyllisyyttä.

Tuntuu hyvältä ottaa turvaan eläin joka todennäköisesti joutuisi omillaan surman suuhun. Mutta ihan yksiselitteistä tai helppoa se ei kuitenkaan ole ja sinänsä hyvältä ja oikealta vaikuttavaan päätökseen liittyy ainakin omalla kohdallani usein paljonkin myös vaikeita tunteita, epäilyä ja riittämättömyyttä ja syyllisyyttäkin. Onko todellakin hyvä ja oikein tehdä puolivillistä katukissasta kotikissa? Olisiko kissan parempi elää kadulla vapaa vaikkakin nälkäinen ja lyhyt elämä sen sijaan, että se elää eristyksissä ihmisten kanssa? Jäävätkö koiramme ja etenkin koiravanhukseni liian vähälle huomiolle kun joutuvat jakamaan aikaani kissan kanssa? Entä lapset? Onko minusta antamaan näille kaikille rakkailleni edellytykset mahdollisimman hyvään ja onnelliseen elämään? 

Harvinainen lepohetki leikin kesken.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Kohti lauantaita

Olen ollut kuluneet päivät taas vähän tavallista uupuneempi. Kotona meillä on kyllä kaikki sinänsä ihan hyvin. Kunpa saisinkin olla enemmän kaikessa rauhassa kotona, mieluusti koko perhe ympärilläni. Parhaita hetkiä arjessa tällä hetkellä ovat rauhalliset arki-illat kun olemme kaikki kotona ja lapsilla on aikaa leikkiä ennen kuin istuudumme lukemaan yhdessä iltasatua. Kissa on leikitetty väsyksiin asti ja koirat ovat kukin rojahtaneet tahoilleen nukkumaan. 

Raskainta arjessa ovat iltapäivät koululla, odottelemassa tyttöjä baletista tai tappamassa aikaa ennen pojan ratsastustuntia. Kahvi koulun kahviossa on kyllä onneksi hyvää, mutta odottavan aika on pitkä, minuutit koululla kuluvat iltapäivisin tuskastuttavan hitaasti. Ja kun väsyttää ja arkiset asiat painavat mielessä en millään jaksaisi päivittäin kohdata hyvänpäiväntuttuja. Toisinaan kahvioon osuu kanssani samaan aikaan sellaisia vanhempia joiden seura piristää ja antaa voimaa, mutta usein olen kahvio-odottelun ja lukemattomien kohtaamisten jäljiltä aika puhki. Olen aika suorapuheinen ihminen enkä millään jaksa löpistä turhanpäiväisyyksiä päivät pitkät. Toisaalta kovin väsyttävää on myös todella kohdata jokainen tuttu vastaantulija, kertoa asioitani ja ajatuksiani sinne tänne. Huolet ja harmitukset näkyvät helposti kasvoiltani enkä haluakaan niitä sinänsä yrittääkään peitellä mutta en silti kaikkien kanssa jakaakaan. 

Viime viikkoina on kyllä riittänyt yhteisiäkin huolia ja harmeja keskustelunaiheeksi asti. Kauppojen valikoimat kaventuvat mutta toisaalta hyllyiltä löytyy edelleen yllättäviäkin juttuja kuten tuontihedelmiä. Hinnat ovat nousseet niin tuntuvasti, että useamman kerran viime päivien aikana uusi korkeampi hinta on suorastaan pysäyttänyt minut. Tuttujen ja tuntemattomampienkin kanssa ihmettelemme vaihtokurssin liikkeitä suuntaan ja toiseen ja odottelemme kuinka tilanne tästä kehittyy. 

Nyt on onneksi edessä pitkä viikonloppu, lapsilla koulusta torstai vapaata. Ihan omaan rauhaani en kuitenkaan pääse viikonlopuksi vetäytymään sillä perjantai-iltana koululla on tilaisuus jossa minä olen vanhempainedustajana kiinni monta tuntia. Mielessäni odotankin jo lauantaita, hidasta aamua ja rauhallista päivää ihan vain oman perheen kesken. 

lauantai 3. helmikuuta 2018

Silloin ja nyt

Kun esikoinen oli vielä vauva minulla oli toiveissa yrittää antaa lapsilleni mahdollisimman suomalainen lapsuus. Melko pian ymmärsin toiveeni mahdottomuuden. Lasteni lapsuudesta on muodostunut aika lailla kaikin puolin täysin erilainen kuin omani. 

Lapseni ovat eläneet koko tähänastisen elämänsä kuumissa maissa. He ovat tottuneet pukemaan päälleen päivästä toiseen shortsit ja t-paidan, eivätkä meinaa millään ymmärtää, että muualla on pukeuduttava useampaan kerrokseen vaatteita. He eivät ajattele, että on käytettävä hyväksi jokainen aurinkoinen päivä - heidän lapsuudessaan riittää aurinkoa ja lämpöä. Lapseni osaavat laittaa päälle ilmastointilaitteet ja tuulettimen ja säätää niitä sään mukaan. Minä en muista lapsena koskaan edes nähneeni ilmastointilaitetta enkä kai tuuletintakaan. 

Suomen vuodenajat ovat lapsilleni siltä osin tutut, että he ovat kaikki ehtineet käydä Suomessa jokaiseen vuodenaikaan. He eivät kuitenkaan ole viikosta ja kuukaudesta toiseen liukastelleet aamun ja illan pimeydessä kotoa päiväkotiin ja kouluun ja takaisin. He eivät tiedä kuinka pitkä on Suomen kevät, kuinka lumeen ehtii kyllästyä moneen kertaan ennen kuin se viimein sulaa kokonaan pois, kuinka kauan kestääkään puiden vihertyminen. Heille suomalainen meri- ja järvivesi on läpi koko kesän liian kylmää ja sumeaa. He eivät tunnista elokuisesta ilmasta syksyn tuoksua.

Kerran vuodessa koko koulu syö yhdessä sudanilaisen aamiaisen. Lapsilla on silloin lupa pukeutua kansallispukuihin koulupuvun sijaan.


Minä puin aikoinaan kouluun päälle mitä halusin, kun taas lapseni käyvät tällä hetkellä koulua koulupuvuissa. Oman lapsuuteni koulu ei ollut yhtä kokonaisvaltainen kokemus eikä vienyt arjesta näin valtavan suurta osaa. Lapsuuteni koulussa ei kilpailtu jatkuvasti kaikesta enkä ainakaan minä tavallisesti tiennyt muita kuin omat koetulokseni, ehkä kaverin tuloksen jos tämä sattui sen kertomaan minulle. Täällä koko luokka tietää jo hyvin pienestä alkaen mitä kukin luokalla osaa ja hallitsee. Menestyminen on lasteni koulussa ensiarvoisen tärkeää.

Asuin lapsuuteni kerrostaloissa Helsingissä. Meillä ei ollut omaa autoa vaan kuljimme jalan, pyörällä, raitiovaunulla, bussilla. Alaluokkalaisesta asti olin iltapäivisin yksin kotona siihen asti kun sisko tuli koulusta tai vanhemmat töistä kotiin. Se oli minusta ihan tavallista enkä muista tunteneeni oloani kotona yksinäiseksi. Minulla oli lemmikkinä ensin marsu ja sittemmin gerbiilejä. 

Lapseni asuvat tällä hetkellä pienen juna-aseman kokoisessa talossa keskellä valtavaa Khartumia. Pihaamme ympäröi korkea muuri jota koristaa piikkilanka-aita, portilla päivystää läpi vuorokauden vartija. Lasteni lemmikkejä ovat kolme entistä kulkukoiraa ja nykyään myös pieni kulkukissanpoikanen. Me liikumme omalla autolla kaikkialle, arkipäivisin vieläpä autonkuljettajan kyydissä. Lapseni eivät juuri koskaan ole missään yksin ilman aikuista. Aika ajoin olemme yrittäneet viime vuosina jättää yhdeksänvuotiasta joksikin tunniksi itsekseen, että hänestä kasvaisi edes jollain tapaa tältä osin suomalainen. Seitsemänvuotias ei kuitenkaan vielä ole viettänyt koskaan aikaa kotona itsekseen. 

Torstaisin koululla on yhteinen aamunavaus, toisinaan se pidetään ulkona koulun amfiteatterissa. Tällä kertaa esiintyjät saivat istua katsomossa ja yleisölle oli laitettu tuolit näyttämön puolelle.


Minä kasvoin 1970-80-luvun Suomessa missä melkein kaikki näyttivät samalta kuin minäkin: vaaleatukkaiselta ja vaaleaihoiselta. Opiskelin koulussa ensimmäisenä vieraana kielenä kolmannelta luokalta eteenpäin ruotsia, viidenneltä luokalta englantia, yläasteella hetken verran ranskaa. Muutin lapsena kertaalleen yhdestä kaupunginosasta toiseen mutta jatkoin muuton jälkeen samassa koulussa. 

Omat lapseni ovat vaihtaneet koulua, maata ja mannertakin ja edessä on näillä näkymin useampia vastaavia kansainvälisiä muuttoja. Lasteni ystävät ovat kotoisin eri puolilta maailmaa ja edustavat monia eri kansallisuuksia, kulttuureita ja uskontokuntia. Monikulttuurisuus on lapsillemme arkipäiväistä ja itsestäänselvää. Lapseni ovat itsekin monikulttuurisia suomalaisitalialaisia ja heidän arkeensa kuuluu päivittäin kolme kieltä: englanti, suomi ja italia. Kolmen kotikielen lisäksi kaikki kolme opiskelevat arabiaa koulussa, myös nelivuotias.

Nelivuotiaana olin itse toista vuotta yksityisessä päiväkodissa joka oli perustettu vapaan kasvatuksen ideologian pohjalle. Leikin ja tohelsin ja nautin päiväkodin mahtavasta ilmapiiristä päivät pitkät. En muista, että meille olisi siinä vaiheessa edes leikin lomassa opetettu kirjaimia tai numeroita. Nelivuotias nuorimmaiseni on toisaalta kuulemma tällä viikolla koulussa harjoitellut t-kirjainta. Ensi kouluvuonna kun tyttönen on viisivuotias lukemista aletaan harjoitella ihan tosissaan. Minä opin aikoinaan lukemaan omia aikojani esikouluikäisenä. Omia lapsiani on kaikkia alettu koulussa opettamaan lukemaan jo ennen kuin he ovat olleet vielä asiasta erityisen kiinnostuneita. 

Aloitin itse ensimmäisen varsinaisen harrastukseni pianonsoiton kahdeksanvuotiaana. Omat lapseni ovat aloittaneet harrastamaan paljon minua varhemmin. Nelivuotiaskin käy nykyisin kaksi kertaa viikossa balettitunneilla.

Ratsastustunnit vievät toisinaan Niilin rannalle.


Sen lisäksi, että he ovat asuneet jo useammassa maassa lapseni ovat matkustelleet eri puolilla maailmaa. He osaavat kulkea maailman lentokentillä ja istua kauniisti pitkänkin lentomatkan ajan. Heillä on kokemusta myös bisnesluokan mukavuuksista. Itse en ollut heidän iässään matkustanut ollenkaan yhtä laajasti ja bisnesluokkaan päädyin ensimmäisen kerran elämässäni vasta päälle kolmekymppisenä. Minä vietin lapsuuteni kesälomat ihanassa kesäkollektiivissamme ja muut lomat pääasiassa kotosalla. Alle kymmenvuotiaana olin itse matkustanut Ruotsiin ja Norjaan. En tarkkaan muista kuinka monessa maassa omat lapseni ovat jo käyneet, mutta on niitä yhdeksänvuotiaalle esikoiselle tässä vaiheessa kai kertynyt jo yli parisenkymmentä. 

Olen sinänsä hyväksynyt sen, että lasteni lapsuudesta ei tule missään määrin samanlaista kuin omani. Mutta ihan helppoa ei aina ole omista lähtökohdistani ymmärtää heidän kasvuympäristöään. Aika ajoin toivoisin kovasti voivani antaa heille edes vähän oman lapsuuteni kasvurauhasta. Haluaisin erityisesti suojella heitä korkeilta odotuksilta ja kilpailuhenkisyydeltä, kiirehtimisen sijaan opettaa heitä pysähtymään, kovien arvojen sijaan korostaa pehmeitä arvoja kuten toisten huomioonottamista. Toisaalta yritän toki myös itse joustaa ja parhaani mukaan elää tässä ja nyt, näissä olosuhteissa. Haluan pitää mieleni avoinna erilaisille tavoille kasvaa ja elää. Ei ehkä ihme, että tässä kaiken keskellä minua aika usein väsyttää!