keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Riittämätön

Kun otimme Oliverin kadulta meille kotiin minussa heräsi osa identiteettiäni joka oli ollut kauan nukuksissa: löytöeläinaktivisti. Tuntui äärimmäisen hyvältä hoitaa pikkukissaa, etsiä kaupoista kissanruokaa ja kissanhiekkaa, herätä entistä aikaisemmin aamulla ja illan viimeisiksi toimiksi käydä ruokkimassa ja leikittämässä kissaa. Tunsin olevani omassa elementissäni. 

Yksi Oliverin lempileluista tällä hetkellä on tämä paperipussi jonka kyljessä on osuvasti tassunkuvia.


Mutta pian nousi pintaan innostuksen rinnalle myös epämääräinen huoli ja ahdistus. Samat ajatukset ja tunnelmat ovat pyörineet mielessäni myös jokaisen aikaisemman löytöeläimemme alkuvaiheiden aikaan: jokainen uusi lemmikki tuo mukanaan valtavasti työtä ja vastuuta, eikä yksi suinkaan noin vain mene muun joukon jatkona. En voisi ostaa koiraa tai kissaa kun tiedän kuinka paljon maailmassa on kodittomia kissoja ja koiria; lapsemmekin tietävät, että meille tulee lemmikkejä vain kadulta. Mutta kodittomankin kotiuttaminen herättää minussa aina monenlaisia ajatuksia, tunteita, kysymyksiä ja syyllisyydentunteitakin.  

Pikkukissa vaatii joka päivä enemmän huomiota ja tekemistä. Leikitämme Oliveria monta kertaa päivässä. Minulla on siitä todistuksena raavitut kädet ja käsivarret. Kissanpentujen pitäisi saada kasvaa rauhassa emonsa ja sisarustensa kanssa oppiakseen kissoiksi, ymmärtääkseen olla raapimatta ja purematta turhanpäiten. Oliverilla ei sellaista mahdollisuutta valitettavasti ollut, sen äiti katosi jonnekin ennen aikojaan. 

Oliverilla on myös nallekarhu joka on alkujaan Hamleys-lelukaupasta Lontoosta.


Oliver on tällä hetkellä vasta noin kaksi ja puoli kuukautta. Se on siis edelleenkin nuorempi kuin kissojen suositeltu luovutusikä 12 viikkoa. Oliver on jotenkin pärjännyt omillaan ilman emoa arviolta jo noin kuusiviikkoisesta. Se on viisas ja taitava liikkumaan, osaa syödä ja juoda moitteettomasti ja on täysin sisäsiisti. Mutta mitä tulee leikkiin se olisi selkeästi kaivannut lisää aikaa omiensa parissa. Me opetamme Oliveria olemaan purematta ja raapimatta ja vähän kerrallaan se tuntuisikin alkavan ymmärtää, että ihmisiä ei pureskella mutta leluja saa retuuttaa mielin määrin. Kissaäiti olisi kuitenkin osannut antaa tämän opin meitä paljon paremmin! Jos kissanpennusta unelmoi kannattaakin malttaa antaa pennun rauhassa kasvaa riittävän vanhaksi emonsa kanssa. Kaksitoistaviikkoiset kissanpennut eivät toki ole yhtä somia ja pörröisiä kuin puolta nuoremmat lajitoverinsa, mutta ne ovat kaikin puolin valmiita rupeamaan lemmikiksi. Tätä ei voi korostaa liiaksi.

Oliver ja koirat tulevat kohtuullisen hyvin toimeen keskenään kunhan eivät pääse kosketusetäisyydelle - kissa voi olla koirankuljetuslaatikossa ihan koirien vieressä ja kaikki nukkuvat tahoillaan - mutta en usko, että koskaan voin luottaa niihin samassa huoneessa keskenään. Varsinkin yhdellä koiristamme on vahva saalistusvietti, se on tappanut Sudanin vuosiemme aikana pihallamme useamman kulkukissan. Ne ovat olleet minulle kissaihmiselle hyvin järkyttäviä tapahtumia ja painavat varmasti mielessä lopun ikää. Koirat ja kissa elävät siis edelleen erillänsä, koirat kanssamme entistä elämäänsä, kissa pääasiassa omassa huoneessaan missä käymme sen luona mahdollisimman paljon vierailemassa. Tuon myös kissaa seikkailemaan vapaasti keittiöön ja makuuhuoneisiin silloin kun koirat ovat ulkona tai muuten turvallisen etäisyyden päässä, ja toisinaan Oliver saa tarkkailla talon touhuja koirankuljetuslaatikon turvista. 

Koirat kopeissaan, Oliver vapaana keittiössä. Tässä vaiheessa koirat lepäilivät rauhallisina, 
mutta Poppy ja Pongo hermostuivat kun Oliver katsoi niiden vesikuppiin päin. 
Erillään elävät lemmikit vievät kovasti aikaa. En ole kovin kunnianhimoinen noin ylipäätään, mutta odotan itseltäni kyllä hyvinkin paljon suhteessa ihmisiin ja eläimiin. Tunnenkin tällä hetkellä suurta riittämättömyyttä kun yritän jakaa itseäni ja aikaani useamman hoidettavan kesken. En pysty vastaamaan omiin odotuksiini, en mitenkään kykene antamaan säännöllisesti riittävästi huomiotani sen enempää yhdellekään lapsistani kuin jokaiselle lemmikillekään. Kaikki joutuvat tyytymään vähempään kuin jos olisivat taloutemme ainut hoidokki. Pitemmän päälle ainakin lasten kohdalla on toki ihan vain hyvä asia oppia jakamaan vanhempien huomio, mutta tunnen siitä siltikin syyllisyyttä.

Tuntuu hyvältä ottaa turvaan eläin joka todennäköisesti joutuisi omillaan surman suuhun. Mutta ihan yksiselitteistä tai helppoa se ei kuitenkaan ole ja sinänsä hyvältä ja oikealta vaikuttavaan päätökseen liittyy ainakin omalla kohdallani usein paljonkin myös vaikeita tunteita, epäilyä ja riittämättömyyttä ja syyllisyyttäkin. Onko todellakin hyvä ja oikein tehdä puolivillistä katukissasta kotikissa? Olisiko kissan parempi elää kadulla vapaa vaikkakin nälkäinen ja lyhyt elämä sen sijaan, että se elää eristyksissä ihmisten kanssa? Jäävätkö koiramme ja etenkin koiravanhukseni liian vähälle huomiolle kun joutuvat jakamaan aikaani kissan kanssa? Entä lapset? Onko minusta antamaan näille kaikille rakkailleni edellytykset mahdollisimman hyvään ja onnelliseen elämään? 

Harvinainen lepohetki leikin kesken.

10 kommenttia:

  1. Täytyy sanoa, että harvinaisen suloisen kulkukissan olette saaneet. Toivon, että siitä tulee ajan myötä hyvä kotikissa. Luullakseni ei ole muuta keinoa nyt kuin antaa ajan kulua, se voi nimittäin viedä yllättävän paljonkin aikaa. Olisi hienoa, jos koiratkin tottuisivat kissaan ja siihen, että se voi olla koirien tavoin täysivaltainen eläinperheenjäsen! Mutta kun kerroit noita aiempia tapahtumia, niin ymmärrän hyvin, että pitää edetä rauhallisesti, vailla liikoja odotuksia.
    Tuo luovutusikä muuten saattaa kai vaihdella eri maissa. Tai niin ainakin luulen, sillä Saksassa ostimme kissan ja se tuli meille kahdeksanviikkoisena. Ihmettelin, koska minäkin olin varautunut odottamaan pidempään. Tämä luovutus 2 kk iässä oli kuulemma kuitenkin ihan hyväksyttävää ja tavallista. Minusta itsestäni tuntui julmalta, että pentu joutui eroon emostaan niin pian. Tuli olo, että perhe vain halusi kissanpennuista nopeasti eroon. Kyllä siitä ihan hyvä kissa silti tuli, jopa paljon ihmisrakkaampi kuin meillä silloin majaillut kattikaveri, josta on sittemmin aika jättänyt. Ehkä se kiinnittyi meihin ihmisiin niin voimakkaasti juuri siksi, että tuli meille niin pienenä. Yritimme hoivata sitä mahdollisimman paljon ja se kasvoi nopeasti. Teidän Oliver Twistillänne on toki aivan erilainen tausta. Kissavauva osaa kyllä olla todella hallitseva ihmislasten tavoin. En ihmettele tunnetta, että pitää venyä joka suuntaan. Mutta kun katson Oliverin kuvaa, totean vain, että eihän tuollaista söpöläistä olisi voinut jättää. Se on todella aseistariisuva näky!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että aika moni kasvattaja antaa tosiaan pentuja pois jo tuossa kahdeksan viikon iässä. Uskoisin, että syynä on ainakin osin se, että somia pörrönaamoja on helpompi kaupata kuin pitkäjalkaisia teinikatteja... Vuosia sitten olin jonkun aikaa Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kissatalossa vapaaehtoisena ja sitä kautta myös autoin löytämään yhdelle pentueelle kodit ja muistan, että siellä pidettiin toisaalta hyvinkin tiukasti kiinni tuosta 12 viikon luovutusiästä. Siihen asti kissanpentu kuulemma tarvitsisi emoa ja sisaruksia oppiakseen olemaan ihmisiksi, tai siis kissoiksi.

      Tosiaan nuorempana luovutetuista pennuista saattaisi kuitenkin tulla ihmisläheisempiä, se kuulostaisi loogiselta. Kyllä pikku-Oliverkin meistä omista ihmisistään selkeästi pitää oikein kovasti ja pureskelut ja kynsimisetkin ovat osin siltä ihan vain läheisyyden hakemista. Tässä opetellaan nyt olemaan lähekkäin ilman hampaita ja kynsiä...

      Poista
  2. Hei, tuli vielä mieleen, että ei ihme että olet väsähtänyt: sinähän olet nyt kissaemon sijainen, ja vauvojen äitejä väsyttää aina, ja olo on usein alakuloinen ja riittämätön. Meidän kahdeksanviikkoinen pentumme Saksassa oli kuitenkin saanut ne elämänsä kaksi ensimmäistä kuukautta viettää äidin ja sisarusten kanssa tavallisessa kodissa, ja oli pienuudestaan huolimatta varmasti kaikin puolin valmiimpi ihmisseuraan kuin Oliver Twist. Toivotan sinulle ja teille kaikille vain paljon jaksamista ja hyvää mieltä, uskon että pentu oppii koko ajan, ja tuntuu siltä, että paljon parempiin oloihin se ei olisi voinut saapua. Kyllä se itsekin pian sen tajuaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana Lotta, osuit naulan kantaan. Kissalapsen äitiä äsyttää!

      Kyllä Oliver onneksi ihan kiitollinen hoidettava on tällaisenäänkin. Juttelee kovaan ääneen jo ennen kuin saan huoneen oven auki ja kehrää kun sen ottaa syliin. Mutta on sitä kyllä tekemistä ja miettimistä ja huolehtimista noinkin pienessä olennossa.

      Poista
  3. Meidän Mags tuli meille n.6-7 viikkoisena. Se oli löytynyt roskalaatikosta ja sieltä joku oli vienyt sen mieheni veljelle, joka on eläinlääkäri. Oli raukka aivan surkean pieni, mutta kotiutui heti. Se ei pure eikä räävi paitsi, jos joku koira tulee liian lähelle. Nyt on ikää jo 7 vuotta.
    Viikonloppuna vahdin nappurin koiraa meillä, joka on vielä pentu eikä kestä olla yhtään erossa isännästään. Kelpasin koiralle tunniksi varaisännäksi!!!Mags ilmaisi kyllä heti, että ei ollut vierailusta ollenkaan iloinen. Se makasi sohvalla ja sihisi sieltä. Sitten se vain katsoi koiraa halveksivasti ja lopetti sihinänsä.
    Oliverille terveisiä, että koirat ovat koiria. Parempi pitää hajurakoa ja etsiä muita leikkimään kanssaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä on teilläkin ollut pieni kaveri hoidettavana alkuun!

      Meillä koiria on niin monta, että ne ovat käytännössä lauma. Siinä on kissalla vastassa aikamoinen porukka jos ne päättävät lähteä sen perään. Ja kun olen tosiaan nähnyt kuinka nopeasti voi käydä kalpaten, vaikka minä miten huutaisin koirien perään... Meillähän on yksi koirista kuuro eikä siksi tietysti edes vastaa huudettuihin käskyihin. Ja kahdella muulla koiralla on heilläkin vähän valikoiva kuulo. Eivät aina viitsi totella.

      Oliver suhtautuu omalta osaltaan koiriin juuri niin kuin voisi pennulta toivoa, uteliaan varovaisesti. Alkuun sähisi ja murisi, nyt sähisee enää vain vähän niin kuin näön vuoksi jos koiran naama eksyy liian lähelle kopin ovea. Uskon, että Oliverista voisi hyvinkin tulla koiralle kaveri. Mutta siitä en ole vakuuttunut, että näille meidän koirillemme...

      Poista
  4. Edelleen olen vahvasti sitä mieltä, että Oliver on syntynyt onnellisten tähtien alla, koska pääsi teille. Sinusta välittyy se, että haluat tehdä kaiken parhaalla mahdollisella tavalla niin eläimille, kuin ihmisille perheessäsi. Ja myös heille, joita muuten autat ( edelleenkin jaksan aina muistaa sen kuinka avullasi kotiapulaisenne sai mahdollisuuden jatkaa opintojaan). Ja uskon, että asetat vaatimukset itsellesi niin korkealle, että se väsyttää. Arvostan kovasti tuota miten toimit.
    Laskin muuten tuossa, että kuusi vuotta oon sun blogia seurannut .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet Venla pysynyt mukana kyllä tosi pitkään! Kiitos siitä ja kannustavista kommenteistasi läpi vuosien!

      Luulen tosiaan minäkin, että pitkälti ihan oma asenteeni ja odotukseni itseäni kohtaan väsyttävät minua. Tasapainottelen edelleenkin paljonkin sen kanssa kuinka ja missä määrin elää länsimaista elämää täällä toisenlaisissa olosuhteissa, mitä on realistista odottaa itseltäni tässä ympäristössä ja mitä kaikkea hyväksyä sellaisenaan, missä asioissa suosiolla rentoutua ja antaa olla. Hyvin paljostahan me täällä joudumme luopumaan ja moneen asiaan sopeutumaan, mutta aina ei ole ihan selvää ja yksiselitteistä mihin kaikkeen pitäisi onnistua venymään ja missä puolestaan antaa periksi. Kun tietää toisenlaisistakin todellisuuksista on välillä vaikea antaa olla ja elää tätä arkea tällaisenaan: kun esimerkiksi tietää miten länsimaissa lemmikeillekin on erilaisia diettiruokia ja kuinka viimeisen päälle niitä hoidetaan on välillä vaikeaa se kuinka paljon vähempään omat lemmikkimme joutuvat tyytymään. Toisaalta tietysti vähän myös ihmettelenkin sitä millainen bisnes lemmikit länsimaissa ovatkaan, kuinka valtavasti rahaa niihin syydetään kun monessa tapauksessa varmasti vähempikin riittäisi ihan mainiosti.

      Poista
  5. Oliver sai teiltä ihanan kodin mutta totta tosiaan ei se helppoa aina ole. Meillä yhdenkin ylivilkkaan ja ongelmakoiran pitäminen tuottaa toisinaan harmaita hiuksia, on aika tylsää ettei tyttö voi pyytää monia kavereitaan meille sillä Alex on hankala ja moni pelkää koiraa. Jokainen vierailija, puhumattakaan yökyläläisistä on siis tarkkaan harkittava ja kerrottava että olette saapumassa hankalan koiran perheeseen. Tsemppiä ja rapsutuksia Oliverille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillähän on tuota samaa ollut myös koirien kanssa... Elämää helpottava tekijä on se, että meillä on riittävän iso talo, että voimme halutessamme pitää koiria vieraiden ulottumattomissa ja päinvastoin. Meillä yksi koirista on myös ylivilkas, kärsii eroahdistuksesta ja monenlaisista muistakin ahdistuksista, ja suhtautuu hyvin varautuneesti sellaisiin ihmisiin jotka eivät pidä koirista tai vähääkään pelkäävät niitä. Kaksi muuta koiraa ovat helpompia tapauksia mutta pidämme silti koko laumaa monesti suosiolla erossa vierailijoista, ja yökylässä meillä voi käydä vain sellaisia ihmisiä jotka suhtautuvat koiriin välittömän rauhallisesti. Helppoa ei aina ole ei! Mutta niin vain tästä on tullut sillä tapaa arkista, etten aina edes muista ihmetellä miten paljon koirat tässäkin suhteessa vaativat.

      Poista

Kiitos kommentistasi!